Tarinoita Raksilasta: Raksilan pojat 1940-luvulta 1960-luvulle

Gängi-sanomat – Edelleenkin nykyaikaisin ja suurin ja kaunein ja parhain.

Teksti: Hannele Dufva. Kuvat Gängi-sanomista: Riku ja Risto Isohätälän arkisto.

Paavo Rintala kuvaa romaanissaan Pojat (1958) Raksilaa 1940-luvun sotavuosina. Tuona aikana, jolloin Oulussa oli enimmillään 4 000 saksalaista sotilasta, Rintala itse asui äitinsä kanssa Raksilassa. Saksalaiset lähtivät, sota päättyi ja Raksila jatkoi elämäänsä. 1960-luvulle tultaessa elintaso oli noussut, jääkaapit, sähköliedet, televisiot ja autot jokapäiväistyneet ja kansainvälinen nuorisokulttuuri rantautunut Suomeen. Raksilassa oli uusi sukupolvi poikia. Heitä olivat muiden muassa viisikymmenluvulla syntyneet Riku, Risto ja Juha

Gängi-sanomat – Edelleenkin nykyaikaisin ja suurin ja kaunein ja parhain.
Gängi-sanomat – Edelleenkin nykyaikaisin ja suurin ja kaunein ja parhain.

Muistikuvia Kekkosen ajalta 

Nyt vuonna 2021 istumme iltaa Raksilassa ja miehet muistelevat omia poikavuosiaan. Tuolloin Riku Isohätälä (s. 1954) ja Risto Isohätälä (s. 1956) asuivat vanhempiensa Olavin ja Eevan kanssa Puutarhakatu 1:ssä, talossa, jonka jo heidän isoisänsä Juho oli ostanut vuonna 1947.

Isoisä oli muuttanut 1930-luvulla Haukiputaan Kellosta Ouluun, perustanut toiminimen ja ryhtynyt vaimonsa Vendlan kanssa myymään kalaa ja marjaa Oulun kauppatorilla. Isoisän yritystoimintaa vei eteenpäin poika Olavi ja sittemmin pojat ja pojanpojat. Nykyään suvun yritystoimintaa jatkavat mm. Hätälä Oy ja Kasvishovi Oy. 

Melkein Rikun ja Riston naapurissa, osoitteessa Puutarhakatu 4, asui Juha Dufva (s. 1953) äitinsä Anna-Liisa Dufvan kanssa. Kahden perheen talon oli rakentanut Anna-Liisan isä Emil Honkavuori vuonna 1932 yhdessä työtoverinsa kanssa.

Syntyperäiset raksilalaiset Riku, Risto ja Juha ovat kavereita keskenään. Aikaa vietetään paljon yhdessä – kotona, ulkona ja toisinaan myös perheiden kesäpaikoilla tai telttailemassa. 

Poikien Raksila: Omatoimiliikuntaa ja korsunrakennusta 

1960-luvulla Raksilan Ratakadulla ei ollut kerrostaloja ja ratapihaa ympäröi korkea verkkoaita. Useat kadut olivat päällystämättömiä ja Tehtaankadulla poikien huveja oli mutaisen maan “lällyttely” kumisaappaillaan. Osaa nykyisestä marketalueesta hallitsi Ratakadun ja Ka­jaa­nin­tien kulmassa oleva Oulun Rautateollisuuden konepaja- ja naulatehdasrakennus. Naulatehtaan linjaston nakuttelevat äänet olivat osa Isohätälän poikien kotiin kuuluvaa raksilalaista ääni­maisemaa. 

Pojilla oli tilaa missä leikkiä. Osa marketalueesta oli peltoa, jonne pojat rakensivat “korsuja”. Ne kuitenkin harmillisesti hävitettiin Citymarketin rakennustöiden tieltä ja vielä vuonna 2021 jäämme miettimään miten rakentajat voisivat saada korvausta menetyksistään. Oikeustoimien paikka? 

Pellon poikki Puutarhakadun paikkeilta lähti Likakujaksi sanottu polku Pikkukankaalle ja sieltä löytyi myös hyppyrimäki niille, jotka uskalsivat. Mäessä kunnostautui erityisesti Riku. 

Ruumiinkulttuuri oli korkeassa arvossa. Pellolla oli ojia, joiden yli mentiin Tarzanin tapaan, mutta liaanien sijaan pojilla oli “heivausköydet”. Koivut, joihin köydet oli kiinnitetty, ovat kuulemma vieläkin Citymarketin päädyssä. Myös pihoissa urheiltiin. Puutarhakatu 4:n pihassa hypättiin korkeutta ja suorituksia on tallentunut myös kaitafilmille. Seiväshyppytelineet olivat puolestaan Likakujan vieressä ja pihoissa leikittiin myös konkkaa, piilosilla oloa. Talvisin pojat kävivät luistelemassa tai laskivat mäkeä oman pihan liukumäestä. 

Penkkiurheiluakin pojat harrastivat. Yksi torinrannan makasiineista on Isohätälöiden omistuksessa ja sen vieressä sijaitsi tuolloin keskuskenttä, jolla pelattiin pesäpallo-otteluita. Pojat tiirailivat pelejä makasiinin toisen kerroksen ikkunoista – tietenkin ilman pääsymaksua. 

Kujeita ja kolttosia

Tekevälle sattuu ja pienimuotoisia vahinkojakin saatiin aikaiseksi. Kevätkuiva heinä lähipellolla houkutteli tulentekoon ja vaikka paloturvallisuus oli varmistettu suorittamalla kulotus lautojen päällä, sattuipa niinkin, että tuli levisi pajupusikkoon. Paikalle ehätti aikuisia sammutustoimiin, eivätkä pojat edes saaneet kovia toruja. Samaisesta puuhasta jäi toisen kerran kiinni Juha, kun lähitalon isäntä, “Korven ukko”, nappasi korvasta kiinni ja uhkasi viedä poliisille hevoskärryissään. Katuva rikollinen vannoi, ettei uusi tekosiaan, ja isäntä jätti pojan kärryiltä kotikadun kulmassa. 

Poikien mieleen muistuu myös salakuopan teko ojan pohjalle – ja viattomien ohikulkijoiden houkuttelu oikaisemaan pyörällä ojan ylitse. Muutamien lankeemusten jälkeen iski katumus ja kuoppa täytettiin. Toivomme yhdessä, että rikokset ovat jo vanhentuneet. 

Ojat kiehtoivat myös “rutskuttelemaan” syksyisiä ohuita jäitä: eräs rutskuttelijoista joutui veden varaan mutta pelastui sieltä, tyhjensi saappaansa vedestä ja käveli kotiin saamaan lämmintä ylleen.

Gängi-sanomissa oli uutisia poikien omista urheilutapahtumista.
Gängi-sanomissa oli uutisia poikien omista urheilutapahtumista.

Journalismia ja sisäleikkejä 

Vuoden verran pojat toimittavat omaa käsin kirjoitettua julkaisuaan, Gängi-sanomia. Kun lehteä muistellaan, pienen salapoliisityön jälkeen jäljellä olevat julkaisut löytyvät Hätälä Oy:n toimitiloista Kaakkurista. Lehteä olivat Rikun, Riston ja Juhan lisäksi olleet toimittamassa Jorma Heikkinen, Hannu Kumara ja Pertti Tuomi

Lehdessä kerrottiin poikien omista urheilutapahtumista ja juhlista. Lisäksi julkaistiin kaskuja, musiikkiuutisia, televisio-ohjelmaa ja reseptejä. Tiedämme nyt siksi esimerkiksi sen, että lauantaina 19.11.1966 oli mahdollista katsella televisiosta Bonanzaa ja Danny Kaye Showta ja että lokakuun suosikkilevyjä olivat Sonnyn ja Cherin Little man ja Dannyn Kesäkatu. Resepteistä vastasi nimimerkki Lyyli-täti, joka antoi ohjeet mm. maitoveden ja jauhoveden tekemiseen. Mainokset olivat vetäviä: “Ostakaa Limpun lamppuja, kirkkaita kuin yö”. Piirroksia ja valokuviakin mahtui mukaan.

Lehden urheiluosasto kertoo, että vuoden 1966 kauden tapauksiin kuului autoradalla järjestetty Monte Dufvan ralli. Rikun ja Riston luona ajettiin junaradalla tai pelattiin jääkiekkopeliä. Peleihin kuului myös korona. Kirjallisuuttakaan ei unohdettu. Poikien suosiossa olivat esimerkiksi Tex Willer, El Coyote ja Korkeajännityssarja – sekä tietenkin Aku Ankka. Lehtiä lainattiin kodista kotiin ja Isohätälän talossa asuvan naapurin vintillä sarjakuvalehtiä oli isot kasat.

Pojat seurasivat myös televisiosta niin urheilua kuin viihdettäkin. Gängi-sanomat kertoo, kuinka Veikko ”Viki” Kankkonen hyppäsi kolmanneksi uuden vuoden mäkikilpailussa 1.1. 1967, ja sanomiin seikkailemaan päätyi myös agentti Nappi Solo, jonka ilmeinen esikuva oli televisiosarja Napoleon Solo, Man from U.N.C.L.E. Lehdessä kerrotaan myös, että pojat järjestivät säännöllisesti tietokilpailuja. Yhden tietokilpailun voittajan tosin raportoidaan repineen välittömästi palkintonsa: kahden hengen edestakaisen kävelylipun Kairoon ja takaisin.

Sosiaalinen elämä oli vilkasta. Syntymä- ja nimipäiviä vietettiin ahkerasti ja pukeutuminen oli korrektia: juhliin mentiin kravatit kaulassa. Tarjolla oli parhaassa tapauksessa jäätelötorttua (“aah! Ihanaa”) ja Batman-limua – mutta myös baari oli auki. Tarjoillut juomat olivat eksoottisista nimistään (“Cherry Brandy”) huolimatta toki alkoholittomia ja sisälsivät pääosin esanssia ja elintarvikeväriä. 

Koulua ja nuoruutta

Koulunsa pojat aloittivat Teuvo Pakkalan kansakoulussa, joka oli valmistunut Raksilaan vuonna 1950. Kun edetään 1960-lukua, pojista kasvaa teinejä. Lyhyet, äitien vaatimat “siistit” hiusmallit muuttuvat biitlestukiksi, villapaita ja hiihtohousut vaihtuvat t-paitaan ja farkkuihin. Mielenkiinnon kohteet muuttuvat ja elämänpiiri laajenee. Riku ja Risto muuttavat pois Raksilasta Kaakkuriin 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa ja jatkavat koulunkäyntiään muualla. Juha asuu Raksilassa parikymppiseksi ja muuttaa sitten opiskelemaan Jyväskylään. 

Raksila ei kuitenkaan päästä helposti omistaan irti. Niinpä Juhasta tulee paluumuuttaja Puutarhakatu 4:ään yli neljänkymmenen muualla vietetyn vuoden jälkeen ja Puutarhakatu 1 on yhä edelleen Isohätälän suvun hallussa. 

Ruutukaappaus yhdestä Pojat-elokuvan kohtauksesta, jossa Risto ja Juha Isohätälä näkyvät taustalla.
Ruutukaappaus yhdestä Pojat-elokuvan kohtauksesta, jossa Risto ja Juha Isohätälä näkyvät taustalla.

Lopuksi: hetkinen tähteyttä

Mikko Niskanen kuvaa Rintalan romaaniin perustuvaa Pojat-elokuvaa Oulussa alkuvuodesta 1962. Kuvauksia jatketaan edelleen kesällä Raksilassa ja pojat pääsevät pujahtamaan elokuvatähdiksi muutaman sekunnin murto-osan ajaksi. Elokuva valmistuu nopeassa tahdissa ja saa maailmanensi-iltansa jo marraskuussa 1962 Oulun Bio Kiistolassa. Vaikka juttumme pojat eivät istu kutsuvieraskatsomossa, heitä – samoin kuin ajan Raksilaa taloineen ja ihmisineen – voi bongata sieltä täältä, Riston ja Juhan esimerkiksi ajassa 03:32 kohtauksessa, missä elokuvan Jake ja Immu juoksevat ympäri Raksilaa kertomassa saksalaisten sotilaiden tulosta asemalle. ■

Pojat-elokuvan juliste.
Pojat-elokuvan juliste.

Pojat-elokuva on katsottavissa Elonet-sivustolla
elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_112915

Tarinoita Raksilasta: Raksilan poikien kepposia aja muita poikien juttuja

Eero Timonen kymmenvuotiaana Raksilan poikana. Kuva Eero Timosen kotialbumi.

Muistelija: Eero Timonen. Tallentaja: Heikki Pudas. Koostaja: Kaisa Pudas.

Olemme varmasti kaikki kokeneet hetkiä, jolloin vanhat valokuvat, kertomukset, rakennukset tai esineet nostavat mieleen muistoja, joskus ihan tulvimalla. Eero valmistautui haastatteluun käymällä läpi Raksilan asemakaavakuvaa vuodelta 1940. Eero palaa muistoissansa lapsuuteen ja haluaa tähdentää, että hänen muistonsa elämästä ja tapahtumista koostuvat pienen pojan mielikuvista. 

Oulun asemakartta vuodelta 1940 näyttää, millainen Raksila oli Pojat-­elokuvan tapahtuma-aikaan. Kartta palautti Raksilan pojan Eero Timosen mieleen muistoja lapsuudesta. Oikealla nykyisten markettien paikalla sijaitsee tulevan tavaran makasiini. Kartan lähde: www.ouka.fi/oulu/kadut-kartat-ja-liikenne/oulun-historialliset-kartat
Oulun asemakartta vuodelta 1940 näyttää, millainen Raksila oli Pojat-­elokuvan tapahtuma-aikaan. Kartta palautti Raksilan pojan Eero Timosen mieleen muistoja lapsuudesta. Oikealla nykyisten markettien paikalla sijaitsee tulevan tavaran makasiini. Kartan lähde: www.ouka.fi/oulu/kadut-kartat-ja-liikenne/oulun-historialliset-kartat

”Tämä on hyvä kartta palauttaa mielikuvat, mitä ja missä mitäkin oli. Se keskittyy hyvin paljon siihen olemiseen, nuoruuteen ja lapsuuden olemiseen Raksilassa… Poikien elämä oli sen ajan poikien elämää.”

Eero Timonen asui varhaislapsuutensa Syrjäkatu 1:ssä ja sodan jälkeisenä aikana Puutarhakatu 5:ssä. Mielikuvat sijoittuvat lähinnä ulkosalle, sillä Eeron mukaan pojat olivat tuolloin päivät pihalla aamusta iltaan, kesät talvet.

Rautatiellä ja VR:llä oli alueelle äärim­mäisen tärkeä merkitys, sillä lähes joka talossa asui joku, joka oli VR:llä töissä. Eeron oma äiti oli VR:n veturinpuhdistaja – ammatti, jota ei Eeron mukaan rautatieläisten ammattilistalta edes löytynyt. Äiti kuitenkin puhdisti ja kiillotti työkseen vetureita, josta hän sai kohtuullisen toimeentulon sotavuosina. 

”Minkä vuoksi hän sitten joutui sinne menemään, johtuu siitä, että isäni Kusti Timonen, joka oli ylikonemestarina suomalaisessa kauppalaivassa, joutui amerikkalaisten sotavangiksi eli internoiduksi Englannin kanaalissa. Isä joutui ensin Kuubaan, sieltä Floridaan ja sitten New Yorkiin. Ja joutui siellä olemaan koko sodan ajan, palasi Suomeen vasta vuonna -45.”

Eero vietti itse puolitoista vuotta Ruotsissa, jonne hänet lähetettiin helmikuun 1944 pommitusten jälkeen yhdessä 500 muun sotalapsen kanssa. Tuosta ajasta ei jäänyt huonoja muistoja, eikä Eero tunne ajan myöhäisempää elämäänsäkään haitanneen. Suomen kieli ja Oulun murrekin palautuivat, vaikka takaisin tulikin Eeron sanojen mukaan ummikko­ruotsalainen.

”Äidille se oli kova paikka lähettää minut, mutta en minä muista millään tavalla että se olisi ollut huonoa. Junassa oli samasta talosta, tuosta Syrjäkatu yhdestä vielä kaksi muutakin… Me lähdimme niin kun retkelle, koska tunsimme toisemme. Tosin mennessä kyllä yhden kerran itkin, kun pantiin nukkumaan samaan sänkyyn tytön kanssa. Mutta ei se nyt ole sitten myöhäisemmässä elämässä haitannut. Tulipahan se reissukin käytyä.”

Eero Timonen kymmenvuotiaana Raksilan poikana. Kuva Eero Timosen kotialbumi.
Eero Timonen kymmenvuotiaana Raksilan poikana. Kuva Eero Timosen kotialbumi.

Karbiidin monikäyttöisyyteen tutustuminen 

Asuminen rautatien läheisyydessä muodostui tärkeäksi myös Raksilan pojille, Eerolle jopa niin tärkeäksi, että hän uskoo sen vaikuttaneen omaan ammatinvalintaansa. 

”Loi kiinnostuksen fysiikan ja kemian ihmeisiin”. 

Kemian ihmeitä pojat kokeilivat jo lapsuudessaan, ja oppi meni perille.

”Rautatieltä me saimme karbiidia ja veturitallin seinustalla oli semmonen … laatikko se nyt oli lähinnä. No, tiedät, mihin karbiidia käytettiin yleensä: junissa oli karbiidilamppu. Mekin sitten otimme sitä omiin tarpeisiin… eihän ne ollut mitkään, miten minä sanoisin, hyödylliset tarpeet. Käytettiin sitä ja senkin myötä se kehittyy sitten semmoinen kemiallinen tietämys, että kun sitä sekoitettiin veteen, niin siitä syntyy asetyleeniä. Ja sehän tietenkin paloi.” 

Raksilan pojat tekivät talvisin komeita lumilinnoja. Syrjäkadulla asuvalla johtajaopettaja Kerolalla oli linnan tekijöiksi kovin monta poikaa, ja heidän pihallaan olikin kuulemma komeampi lumilinna kuin Eeron ja tovereiden linna. Niinpä pojat päättivät sytyttää Kerolan poikien linnan tuleen. 

”Teimme semmoisen kourun, oli vesikeli silloin. Kaivoimme uran siihen lumilinnan reunaan ja siihen sitten panimme karbiidia valumaan. Ja sitten kun se joutui veteen, niin tuli asetyleeniä. Ja sytytimme sen tuleen. Ja meillä on iän kaiken ollut mielikuva, että tämä kyseinen johtajaopettaja ei voinut tietää tästä kemiasta niin paljon ja että hän ihmettelee, että miten lumilinna palaa! Emme jääneet kyllä katsomaan, mitä siellä tapahtui, mutta tuskin se paljon tuhoutui. Ei me sitä millään tavalla tuleen saatu. Joka tapauksessa karbiidi oli siis monikäyttöinen.”

Pojat käyttivät karbiidia tosin vähän häijymmässäkin kepposessa. 

”Siihen aikaan alueella asui useita ihmisiä, jotka ehkä nykyään olisivat yhteiskunnan tukien ja hoidon varassa … He tekivät puutöitä ja muita askareita ihmisille. Kun katon Syrjäkatu ykkösen kuvaa… niin tällä puolella oli iso mies tekemässä kellarikerroksessa puita. Niin me laitoimme pulloon karbiidia, siihen vettä, korkki kiinni ja sitten laskimme narun avulla pullon siitä luukusta hänen taakseen, kun hän hakkasi siellä puita. Ja pullohan tietenkin poksahti ja valkoinen töhnä levisi! Meillehän tuli kova kiire ja mies suuttui tietenkin älyttömästi. Siinähän menee aikaa, kun tulee tuolta toiselta puolelta kellarista ulos. Me painettiin menemään täältä eteläiselle alikäytävälle asti pakoon. Että kyllä siellä tämmöisiä ihan… turhan häijyjäkin tekoja tehtiin. Mutta se oli kuitenkin keksitty, että kyllä meille se karbiidi oli hyvä. Piti vaan kehittää, että mihinkä sitä käyttää”.

Kaatopaikka – taivaan lahja Raksilan pojille

Värkkäämistähän sitä piti olla, se on selvä asia, muistelee Eero. Ja siinä mielessä Pikkukankaan kaatopaikka oli pojille Eeron mukaan kuin taivaan lahja. Kaatopaikasta löytyy kasvavalle pojalle monia hyviä puolia: ensinnäkin siellä oli rottia ja niitä saattoi ampua ritsoilla tai millä tahansa ja sitten siellä oli tavaraa, jota saattoi kerätä ja myydä eteenpäin ratapihan vieressä eteläisen alikäytävän eteläpuolella olevaan romukauppaan. Kaatopaikalla sattui myös ikimuistettava pamaus. 

Eero, kuten varmasti muutkin pienet pojat, seuraili mielellään vanhempia poikia. Näin oli käynyt tälläkin kertaa, kun pojat olivat löytäneet kiväärin panoksia. Ehkä jotain sodanjälkeisiä, miettii Eero. Pojat suuntasivat kiväärin panokset pienissä laatikoissa mukanaan kulkunsa kaatopaikalle Pikkukankaalle. 

”Tässähän oli varastoja täällä rinteessä, joita he sitten purkivat… Me päätettiin, että me tehdään sitten tuolla kaatopaikalla siitä semmoinen ammus, että kun pannaan tynnyri ja tulta ja pannaan ne sinne ja ne sitten ampuu niin kuin peräkkäin. Eihän se niin käy, vaan sehän räjähtää kerralla, kun se ensimmäinen räjähtää. Niin me sitten siihen tynnyriin pantiin tulet ja sitten sinne nakattiin ne panokset. Ja puun taakse odottamaan, mitä tapahtuu. Sehän räjähti sitten, kun niitä oli aika paljon eli melko paukku sitten pamahti! Kaikki kaupungin likakaivothan tyhjennettiin kärryihin, nehän oli semmoisia hevosella vedettäviä, jossa oli semmoinen puulaatikko, jossa oli tappi siellä takana ja päällä oli se luukku. No, siihen kaatopaikalle ne sitten kipattiin. Ja kun se paukahti, niin hevoset lähtivät juokseen! Ja osa käymäläjätteistä valui sitten sinne pitkin teitä. Niin, eihän me tietenkään jääty katsomaan, eikä uskallettu jäädä siihen, vaan mehän täältä sitten painettiin kaatopaikalta Intiöön ja kaupungin kautta sitten eteläisempään alikäytävään.”

Kulttuuriantia ja harrastuksia

Raksilan pojille eivät kulttuuriharrastukset Eeron aikana olleet yleisiä. Ainoan kulttuuritarjonnan Eero muistelee olevan Lopotissa eli rautatieläisten ruokalassa. Erityisesti Eerolla on jäänyt mieleen esitys kylmä-Kallen kanssa painimisesta. Kylmä-kalle oli ihmisen kokoinen nukke.

”Minä luulen että se oli ainakin pari kertaa se esitys, jossa tämmösen henkilön parina oli kylmä-Kalle, joka oli sidottu varpaista ja käsistä. Ja hän sitten tämän kyseisen kylmä-Kallen kanssa riitautui, ja sitten ne tappelivat ja painivat. Jotenkin on jäänyt lapsen mieleen. Mahtava esitys! ”

Valtakunnallinen tapaus oli sitten keväällä 1949 Pienet sydämet -laulunäytelmä, johon Eerokin omien sanojensa mukaan oli tyrkyllä. Musiikkinäytelmän laati opettaja Paavo Sarkkama Oulun kansakoulun 75-vuotisjuhliin. Esiintyjiä, pääosin alle kymmenvuotiaita lapsia, valittiin mukaan satakunta. 

”Mutta kun minä olin joku leppäkerttu… ja minä olin kuulemma liian levoton leppäkertuksi. Niin minut vaihdettiin sitten toiseen. Sehän oli musiikkinäytelmä ja hieno olikin, Kansallisteatteria myöten. Jos en ihan väärin muista, niin minusta tuntuu, että se jonkun aikaa asui tämä Paavo Sarkkama Syrjäkatu kolmivitosessa”.

Eeron lauluääni ei hänen omien sanojensa mukaan ole mikään kummoinen, mutta sen verran tietenkin ääntä oli, että tiernapoikana piti olla. Mitään laulukoetta tiernapojille ei ollut, eikä Eeron lauluporukankaan laulutaito kuulemma kummonen tainnut olla. Ryhmien reviirit kyllä olivat jo silloin tärkeitä. Eeron porukan reviiriä oli Kolmen kuppilan kulma Isonkadun ja Heikinkadun risteyksessä.

”Tämä oli tietysti hyvä paikka, kun ei Raksilasta ollut kovin pitkä matka pohjoisen alikäytävän kautta. Ja kun kiersi nuo kolme kuppilaa aina pari kertaa läpi, niin se oli hyvä tienesti. Kun minun laulutaitoni ei ollut kaksinen, niin minä sain olla Mänkki. Saimme jonkun iltakeikankin ja pari kertaa olin sitten Knihti. Muistan, ku minä Kolmen kuppilan kulmilla keräsin sitä rahaa, niin kyllä ne vaan kaljan kyllästäminä sitä rahaakin antoivat…”

Hiukan organisoidumpia harrastuksia löytyi Raksilan pojilla muitakin ihan kulmilta. Eräänä niistä partioharrastus, joka loppui ensimmäisen partioretken jälkeen kuitenkin lyhyeen. Partioretkeä oli vetäjän johdolla suunniteltu innokkaana viikko-pari, mutta lopputulos oli pojille pettymys.

”Sitten lähetään partioretkelle ja mennään siihen lääninsairaalan mettään, jossa me oltiin laukattu päivittäin! Niin sehän meidän partioinnostus loppui siihen. Me käytiin lääninsairaalan mettässä, ajettiin pyörällä. Ja kun tivolissa oli tämä surmanajaja, niin tässä lääninsairaalan mettässä oli semmoinen pommikraateri, ja sitten ajettiin surmanajoa sitä ympäri. Mutta siihen meidän partio sitten niin kun loppu, mutta valmiitahan me oltiin lähteen vaikka mihin”.

Eero on itse urheilumiehiä ja hän muistelee urheilun olleen syöppö, joka vei mo­nen muunkin koulunkäynnistä pikkuisen numeroita – ja saattoi viivästyttää kouluun menoa yhdellä vuodella ja saattoi kuulemma urheilun vuoksi tulla niitä luokalle jäämisiäkin. Mutta kaikki pojat ovat hyvin selvinneet elämässään, kertoo Eero, eikä muista kuin vain yhden tapauksen, että kukaan olisi huonoille teille Raksilassa joutunut. Eero on sitä mieltä, että nuoren lapsen elämä Raksilassa oli äärimmäisen rikasta, eikä täällä pahaa mieltä voinut edes kartuttaa. 

”Kyllä se on aivan mahtava ja turvallinen ja hedelmällinen asuinalue… ja hienosti jäänyt tohon teitten kainaloon ja väliin”.

Tarinoita Raksilasta: Tarinat talteen – Raksila 100 vuotta

Teksti: Kaisa Pudas.

Raksilan asukasyhdistys perusti tänä vuonna Raksila 100 v -työ­ryhmän, jonka tehtävänä on suunnitella Raksilan ensimmäisen asemakaavan 100-vuotisjuhlaa vuodelle 2023. Yhtenä työryhmän tavoitteena on kerätä yksiin kansiin juttuja ja muisteloita rakkaasta Raksilastamme. Yksittäisiä muisteloita löytyy jo kirjallisina muun muassa Raksilan Perinneyhdistyksen verkkosivuilta, mutta tavoitteena on koota laajempi kokoelma tarinoita sellaisena kuin eri-ikäiset ja -taustaiset raksilalaiset ovat oman aikansa nähneet, kokeneet ja tunteneet.

Kaikkea elämässään tapahtunutta ei millään voi muistaa – ja hyvä näin. Muistamme parhaiten tapahtumat ja asiat, jotka ovat olleet itsellemme merkityksellisiä. Tähän lehteen (Raksila-lehti 2021) Raksilan asukasyhdistyksen puheenjohtaja Heikki Pudas kävi jututtamassa 1930–40-luvun Raksilan poikaa Eero Timosta ja Raksila-lehden toimittaja Hannele Dufva 1960-luvun Raksilan poikia Riku ja Risto Isohätälää sekä Juha Dufvaa

Juttujen perusteella poikien elämä oli kyllä melkoisen vauhdikasta. Vauhdikkaasta elämästä tuli lopulta juttua niin paljon, että osa siirretään suosiolla tulevaan tarinakokoelmaan. Tähän lehteen keräsimme haastatteluista valikoiman Raksilan poikien kepposia, kolttosia ja muita tärkeitä poikien juttuja. ■

Pakina: Resiina

Kuva: Lasse Vahtera.

Teksti: Hilja / Ulla Vahtera. Kuva: Lasse Vahtera.

Kuva: Lasse Vahtera.

On kulunut yli 20 vuotta siitä, kun kaupungin lanseeraama, asukkaiden aktiivisuuteen kannustava paikallisagenda osaltaan toteutui kaupunginosassa mitä esimerkillisimmin, ikinä. Aikaa muistaa isolla ilolla – se sai aikanaan näkyvyyttä tiedotusvälineitä myöten.

Oltiin saatu aikaan leikkipuisto. Oltiin itse, oman kaupunginosan omalla ammattitaidolla talkoovoimin laadittu raa’at periaatesuunnitelmat pieneksi leikkialueeksi kaupunginosan pienimmille. Sijaintina oli kaukolämpöputken takia sula lämpäre. Paitsi että kaikki tärkeilemättömään suunnitteluun osallistujat sinällään olivat asiantuntijoita – äitejä, isiä, isosiskoja ja -veljiä – oli periaatteiden laadinnassa lisäarvona osallistujien oma ammattitaito mm. pedagogiikan, arkkitehtuurin ja terveydenhuollon saroilta. Jopa ajateltujen vaatimattomien istutusten soveltuvuuden ja historiallisen oikeellisuuden arvioinnissa hyödynnettiin alan tutkijaa yliopistolta – nykyään pääkaupungissakin toimivaa kasvitieteen dosenttia. Liikkeellä voi väittää olleen koko lailla kovan joukon. Annettiin paljon, mutta keskinäisessä vuorovaikutuksessa saatiin monin verroin enemmän.

Koska alue aikanaan syntyi rautatietyöläisten itselleen rakentamien pientalojen korttelistoksi, oli itses­tään selvää nostaa esiin sen oma historia. Lähdettiin katsastamaan läjiä nyt jo purettujen VR:n makasiinien nurkilta – tai mikä hallintonimike maassa makaavan sälän omistajuudella tuolloin olikaan. Oltiin saatu lupa tarkistaa hylättyä tavaraa josko siitä meille jotain. Varmoina siitä, että aarteitahan ne, kytkettiin farmari­auton perään suurin mahdollinen peräkärry. Takapenkki miehitettiin poikasilla ja tyttösillä, joilla kävelytaitoa hiukan.

Varastoalueet tuottivat sekä pettymystä että iloa. Oltiin ajateltu, että pikkupuistoomme olisi komeaa sijoittaa valtava resiina. Muuta ei tarvittu. Idealla oli perustelu: parin korttelin päässä suunnitellusta leikkipaikasta oli höyryveturi, jossa saattoi – hyvin harvinaista kyllä – kiipeillä. Lapsille höyryveturi oli henkinen etappi; sen verran kaukana ja jyhkeänä sinne oli lupa mennä vain aikuisten kanssa. Ajateltiin, että komealla, kaupunginosalle identiteettiä ja yhdelle lapselle – Vetulle – nimenkin antaneella höyryveturilla hyvin voisi olla lapsi, resiina, jonka koti olisi pientemme leikkipaikka. Kaupunginosassamme olisi näin merkityt, hauskasti hierarkiset paikat.

VR:n romukasoissa makaavat resiinat olivat vaan kovin pieniä. Ei se mitään – lennossa suunnitelmaa säädettiin miehissä. Päätettiin kysyä, saadaanko kaivaa esiin ja kunnostaa useampi pikkuinen resiina ja niihin lavat. Muutamia värikkäitä rautatieliikennemerkkejäkin löytyi ja myös niiden äärellä syttyivät toimeliaiden lasten silmät. Into tarttui varastomiehiin ja juuri he lupasivat auttaa kunnostamisessa. Oltiin kainoja ja kehdattiin pyytää aluksi yhden pienen resiinan, kahden lavan ja parin liikennemerkin korjaamista. Kun ne aikanaan puistoon tuotiin, olivat liikennemerkit saaneet alkuperäiset värinsä. Resiinassa lavoineen oli puhtaan punaista ja keltaista. Toinen lavoista oli jäänyt pois, mutta tilalle oli tuotu pätkät oikeita ratakiskoja. Uudenveroiseksi kunnostettu esinekavalkadi paikalla enemmän kuin ilahdutti. Ylpeydellä saatiin nostaa esiin myös eteemme tehty taidokas työ!

Pontta kehkeytyi kysyä josko puistolle saada nimi. ”Ei, se ei ole mahdollista”, selitettiin meille. ”Asia edellyttää asemakaavan muutoksen, alue kun ei edes ole mikään puisto, vaan katu”. Ikiaikaisesti puistona toimineen lämiskän viralliset ristiäishaaveet kuopattiin suosiolla. 

Indienimeltään ”resiinapuisto” jatkoi leikkipaikka elämäänsä. Puiston kulmauksen kuusipuu sai talvivalot, oikeat hehkulamput. Jossakin vaiheessa narkkarit koki asuttaa penkkejä, mutta yritykseksi jäi, puisto kun harkitusti oli sijoitettu kotien ikkunoiden näkymiin. Muutama isällinen karjaisu hääti jengin kuin jengin.

Nyt, kuten mainittu, aikaa nopeasta tempauksesta, johon, kuten mainittu, kaupunki itse maanitteli, on kulunut yli 20 vuotta. Mitä on tapahtunut? 

Puisto sai olla sellaisenaan rauhassa, mutta kovasti käytettynä tuon reilut 20 vuotta. Sitten kaupunki itse laati uuden suunnitelman, jossa leikkialue indiesävystään huolimatta sai jatkaa olemassaoloaan – periaat­tees­sa. Rautatieläisyyttä resiinan osaa lukuun ottamatta esitettiin karsittavaksi. Suunnitelma saatettiin asujaimiston arvioitavaksi – se toimi edelleen aktiivisesti. Palautteena oli esitys, jossa toivottiin alkuperäisyyttä jäävän enemmän. Toteutettavassa suunnitelmassa jotain säilyi ja jotain karsittiin – resiina säilyi ja asukkaiden toivomuksesta myös liikennemerkit. 

Puiston uudistustyöt tehtiin syksyllä. Resiina kunnostettiin viimeisen päälle ja tuotiin uudelleen säädetylle paikalleen. Alku­talvesta resiinassa keikkuivat takapenkillä istuneiden lasten lapset.

Yhtenä päivänä juuri ennen joulua resiinan ympärillä hääri mittamies. Seuraavana päivänä kokoontui paikalle viiden hengen delegaatio. Jouluna resiinaa ei enää ollut. 

PS. Eikä kuusipuun hehkulampuissa valoa. Puu oli jätetty kaatamatta asukkaiden yleissivistettyä suunnittelijaa, että puu aina oli toimittanut koko kaupunginosan joulukuusen virkaa. Sähköpiuhat kuitenkin katkottiin ja jätettiin lojumaan sähköt antaneen asuinrakennuksen seinustalle. Vetulle nimen antanut veturi poistettiin aikoja sitten. ■

Hilja

Entinen raksilalainen, Rakennettu Ympäristö -lehden päätoimittaja, arkkitehti Ulla Vahtera toimi yli kymmenen vuoden ajan lehden pakinoitsijana nimellä Hilja. Piirustuksen pakinaan on tehnyt Ulla Vahteran puoliso Lasse Vahtera, entinen raksilalainen hänkin. Pakina on ilmestynyt Rakennettu Ympäristö -lehdessä 1/2015.

Yrittäjänä Raksilassa: Piha-apua raksilalaisille – Manun Piha-apu

Nuutti Koistille (vasemmalla) ja Markku Lappalaiselle on tärkeää, että asiakkaat ovat tyytyväisiä.

Teksti ja kuva: Hannele Dufva.

”Hyvää palvelua halvalla hinnalla”

Nuutti Koisti ja Markku Lappalainen ovat raksilalaisia nuoria miehiä, jotka laittoivat vireille oman ”kevyt­yri­tyk­sensä” MANUNPIHA-APU elokuussa 2021 viimeisen koulujen lomaviikon aika­na. Nimensä mukaisesti piha-avun pojat auttavat erityisesti ulkotöissä. Markku ja Nuutti ovat nyt 12-vuotiaita ja ovat tunteneet toisensa jo esikouluikäisestä. Viidenneltä luokalta asti pojat ovat olleet parhaita kavereita, ja nyt heitä yhdistää yhteinen yritys. 

Mistä pojat saivat idean? Nuutti kertoo, että kahdentoista vuoden iässä ei oikeastaan voi päästä muualle töihin, vaikka halua ja aikaa työtekoon olisikin. Kun pojat olivat pohtineet asiaa ja katselleet Raksilan pihoja, he päätyivät omatoimiseen ratkaisuun. 

– Jos ei voi muihin yrityksiin mennä töihin, niin miksei aloittaa omaa?

Pojista on tietenkin mukava ansaita hieman omaa rahaa, taskurahaa, jonka käytöstä voi itse päättää. Mutta aitoa raksilalaishenkeä osoittaa myös halu auttaa muita ja tehdä Raksilasta mukava paikka elää. 

– Se on mukava, kun saa auttaa ihmisiä, jotka eivät itse pysty tekemään.

Nuutti Koistille (vasemmalla) ja Markku Lappalaiselle on tärkeää, että asiakkaat ovat tyytyväisiä.
Nuutti Koistille (vasemmalla) ja Markku Lappalaiselle on tärkeää, että asiakkaat ovat tyytyväisiä.

Pojat mainostivat toimintaansa jakamalla peräti 500 mainosta, vaikka toteavatkin, että suurempaan mainontaan resurssit ja aika eivät oikein riitä. Töitä on kyllä riittänyt, mutta syksyn pihatöiden mentyä ohitse kysyntä on nyt hieman hiipunut. 

Millaisia töitä pojat sitten ovat tehneet? Joukossa on ollut isompia villiintyneen pihan kunnostuksia, mutta myös erilaisia muita pihatöitä: rikkaruohojen kitkemistä, haravointia ja trimmeröintiä. Ruohonleikkuria on käytetty ahkerasti. Työkalut ovat osin asiakkailta, mutta pojat voivat tuoda mukanaan myös esimerkiksi oman ruohonleikkurinsa. Lumitöitä ei ole vielä päästy tekemään, mutta nekin ovat listalla. Pojat harkitsevat mielellään myös muita töitä, mikäli sellaisia tarjotaan. Kysykää rohkeasti! 

Miten työteko on sitten asettunut poikien arkielämään? Onko se häirinnyt koulutyötä tai harrastuksia? Kuten pojat toteavat, toiminta ei ole koskaan tuottanut ongelmia. 

– Ei ole ollenkaan häirinnyt koulunkäyntiä, sehän on niin kuin harrastus! Mukavaakin tämä sivujuttu on!

Vanhemmat ja opettajat eivät siis ole huolissaan poikien toiminnasta. Koulu sujuu ja paljon muutakin ehditään harrastaa. Nuutti ja Markku ovat molemmat partiossa ja lisäksi Nuutti pelaa vesipalloa ja Markku harrastaa jalkapalloa, judoa ja musiikkia.

Tulevaisuuden suunnitelmiin ura yrittäjänä ei välttämättä kuulu, mutta kukapa tietää? Jo tähänastinen toiminta on ollut palkitsevaa. Kertyneillä tuloilla on käyty mm. vesipuistossa. Tärkeää – ja ehkäpä tärkeintä – on se, että poikien mukaan tyytyväisiä asiakkaita on ollut paljon. 

– Iloisia asiakkaita, pojat kertovat. 

Eikä ihme, sillä kuten he toteavat, he tekevät ”sen mitä pitääkin, ja ehkä vähän ekstraakin”. 

Joten kun lunta alkaa tulla taivaalta, niin muistakaapa MANUNPIHA-AVUN pojat. Pojat tekevät mielellään hommia ympäri vuoden ja toimivat sekä Raksilassa että Karjasillalla. Yhteyttä voitte ottaa joko Nuuttiin 040 461 2675 tai Markkuun 040 215 9336. Poikien oman iskulauseen mukaisesti tarjolla on ”hyvää palvelua halvalla hinnalla”. ■ 

Kirjat: Seikkailijat Ruusu ja Säde

Seikkailijat Ruusu ja Säde -kirjan kansi.

Teksti: Sanna Pelliccioni.

Keväällä 2022 Karistolta ilmestyy teos Seikkailijat Ruusu ja Säde, jonka molemmat tekijät ovat asuneet lapsuudessaan Raksilassa. Johanna Hulkon kirjoittama ja Sanna Pelliccionin kuvittama kirja on lämminhenki­nen seikkailusatu ystävyydestä ja rohkeudesta.

Seikkailijat Ruusu ja Säde -kirjan kansi.
Seikkailijat Ruusu ja Säde -kirjan kansi.

”Eräissä Kariston juhlissa tulimme puhuneeksi lapsuuden kotipaikoista. Johanna Hulkko kertoi Raksilasta. Olimme asuneet oikeastaan vastapäisissä taloissa, Johanna korkealla, minä matalalla. Johannan ikkunasta näkyi lintuperspektiivistä tuohon pihaamme, osoitteeseen Puutarhakatu 10, jonka keskellä seison kuvassa yksin. Näen talosta usein unta. 

Johanna kirjoitti, minä kuvitin tämän ihanan katoilla seikkailusta, omenapuista, Impolan kaupasta, leipomosta, hurjuudesta ja vapaasta lapsuudesta kertovan kirjan Seikkailijat Ruusu ja Säde. Kirja ilmestyy keväällä 2022.

Raksila vaikuttaa minussa edelleen. Palaan sinne kävelylle ja ystävän luo usein Oulussa käydessä. Viime kesänä Impolan kauppaan oli avattu kesäkahvila. Talo näyttää samalta, mutta enää sen nurkalla ei pieni Anna-mummo juo tumppuun piilotetusta pullosta kirkasta.” ■ Sanna Pelliccioni

Muistikuvien mukaan elokuussa 1980 Puutarhakatu 10:ssä juhlittiin pihasynttäreitä, päivänsankarina Outi Niemelä, keskellä Outin sisko Sanna Pelliccioni, os. Niemelä. Kuva Urpo Niemelä.
Muistikuvien mukaan elokuussa 1980 Puutarhakatu 10:ssä juhlittiin pihasynttäreitä, päivänsankarina Outi Niemelä, keskellä Outin sisko Sanna Pelliccioni, os. Niemelä. Kuva Urpo Niemelä.

Talotarina: Puutarhakatu 7:n asuntoremontti – Rakkaus vanhoihin taloihin toi Raksilaan

Puutarhakatu 7: perustiedot

Teksti ja kuvat: Niina Hyvärinen.

Oli useita syitä, miksi mielestäni oli ehdottoman upea ratkaisu hankkia asunto puu-Raksilasta.

Ensinnäkin sijainti on yksi Oulun par­haista. Tuskin tarvitsisin enää autoa, sillä kaikki palvelut ovat aivan nurkan takana. Alue on lähellä keskustaa, mutta silti ikään kuin maalla. Keskeisestä sijainnista huolimatta siellä vallitsee rauhallinen ja idyllinen tunnelma. Voiko olla mitään parempaa? 

Toinen syy oli vanhan asuinalueen ja talon tunnelma. Vanhoista taloista huokuu välittömästi erilainen kodikkuus, jota uusissa taloissa ei ole. Sopivan kohteen ilmaannuttua oli siis syytä pikavauhtia pukea ostohousut jalkaan ja lähteä kaupoille! 

Puutarhakatu 7: perustiedot

Hyvinhoidettu taloyhtiö

Puutarhakatu 7:ssä on kaikkiaan neljä asuntoa, jotka jakavat yhteisen oleskelupihan. Kun ei ole aikaa ja intoa haravoida pihaa monta viikonloppua putkeen saadakseen sen puhtaaksi, on mukava jakaa pihatyöt useamman talouden kesken. Kuin bonuksena meillä on vielä mukavat naapurit. 

Talo itsessään on hyvin hoidettu ja huollettu vuosien saatossa. Se on rakennettu 1930-luvulla eli se on pysynyt vankasti pystyssä jo 90 vuotta. Asunnolla on upea vanhan talon malli ja jokseenkin hassu pohjaratkaisu. Vanhoissa taloissa viehättää kovin yläkerran vinokatto, jollainen tässäkin on.

Pientä laittoo

Moni tuttavani kyseli, kuka hullu ostaa asunnon, joka vaatii täydellisen remontin, valtavasti aikaa, laittoa ja rahaa. Edellinen remontti oli tehty 1980-luvulla, joten tiedossa oli heti, että kaikki pinnat täytyy laittaa uusiksi. 

Tällaisessa hommassa on eduksi tie­tyn­lainen luova hulluus. On mentävä haasteita päin, eikä voi juuttua sohvan nurkkaan voivottelemaan… ainakaan pitkäksi aikaa. Täytyy miettiä erilaisia ratkaisuja ja osata pyytää apua. 

Olohuoneessa osa seinistä on vaakapaneloitu, osa tapetoitu.
Olohuoneessa osa seinistä on vaakapaneloitu, osa tapetoitu. Talon ikkunat on aikoinaan aiempi omistaja vaihdattanut.

Remonttia on tehty yhdessä osaavien läheisten kanssa, uutta opetellen, vanhaa kunnioittaen. Ammattilaisena menossa mukana on ollut Domisi OY, sieltä asiantuntija-apu on aina löytynyt, kun sitä on tarvittu. 

Remontissa on pyritty siihen, että uusi yhdistyy kauniisti vanhaan. Pintoja uusiessa on pitänyt miettiä, minkä mukaan tekee suoraa: hormin vai lattian? Tapetointi oli jännittävää puuhaa, sillä vanhan talon kierot seinät ja paperitapetti ovat erityisen haastava yhdistelmä. Seinät ovat saaneet ylleen perinnetapetit Pihlgren & Ritolan mallistosta.

Remontissa lattiaan tehtiin uusi kalanruotokuvioinen laudoitus.
Remontissa lattiaan tehtiin uusi kalanruotokuvioinen laudoitus.

Vanhan talon geeni

On takuulla olemassa jokin ”vanhan talon geeni”, jonka vuoksi yhä uudestaan huokailee vanhojen tapettikuosien edessä. Geeni, joka saa ripustamaan pitsiverhot ikkunaan ja joka laittaa hivelemään siskonpaneeliseiniä yhä uudestaan. Geeni, joka saa hamstraamaan vanhan talon tavaroita kirpputoreilta, vaikka ei tarvitsisi enää yhtäkään. Onko mitään kauniimpaa kuin lautalattia ja leveät, näyttävät peitelistat ikkunoissa ja ovissa?

Tekemistä on ollut enemmän kuin tarpeeksi, ja pikkuhiljaa asunto on remontoitu täysin. Kaikki työt on pyritty tekemään modernilla twistillä vanhaa kunnioittaen. Remontti alkaa olla hyvällä mallilla, mutta kai vanhassa talossa asujan on hyvä tottua jonkinlaiseen jatkuvaan keskeneräisyyteen. 

Perinteiset paperi­tapetit ovat hengittäviä ja sopivat vanhaan taloon.
Perinteiset paperi­tapetit ovat hengittäviä ja sopivat vanhaan taloon.

Todellisuudessa jatkuvan remontin keskellä asuminen on omanlaisensa elämäntapa, joka sopii keskimääräistä huonommin kaaosvuosien keskelle. Keskeneräisyyttä on pakko oppia sietämään. Koko ajan on sitä kuuluisaa ”pientä laittoo, ihan vaan pari vartin hommaa”.

Remontoiminen sopii ihmiselle, joka tykkää touhuta ja haluaa haastaa itseään. Remonttikaaoksen keskellä asuminen vaatii tietynlaista asennetta, roppakaupalla rohkeutta, hulluutta ja suuresti rakkautta. Kun on remontoinut asuntoa alusta loppuun, on muodostunut seiniin merkityksellinen rakkaus­suhde. 

Pitkän remontin jälkeen valmiista pinnoista osaa nauttia. Kellari­kerroksen maalatut ovet ja puu­pinnat tuovat vanhan talon tunnelmaa.
Pitkän remontin jälkeen valmiista pinnoista osaa nauttia. Kellari­kerroksen maalatut ovet ja puu­pinnat tuovat vanhan talon tunnelmaa.

Töiden lopullisella valmistumisella ei ole kiire. Täytyy valmistautua siihen, että kun ruuh­kavuosissa elävä vuorotyöläinen alkaa purkaa yhden neliön kokoista vessaa, siihen saattaa mennä vuosi. 

On ihanaa asua talossa, jossa saa ympäri vuoden käyttää villasukkia (kel­la­rissa myös kesällä)! Faktahan nyt vain sattuu olemaan se, että kun jokaisesta nurkasta vähän viheltää, on talossa aina vähän kylmä. Jos nyt ei lasketa sitä kesän hellejaksoa, jolloin yläkerta muistuttaa huonosti lämmitettyä saunaa. 

Saunan lauteet on toteutettu kekseliäästi ja kellarin tilaa hyödyntäen.
Saunan lauteet on toteutettu kekseliäästi ja kellarin tilaa hyödyntäen.

Vanhoilla taloilla on sielu ja tarina. Kauneus ja arvo on löytynyt ajan patinasta ja menneisyydestä. Vapaus, turva, talon historia ja luonne. On ihana olla osa juuri tämän talon historiaa ja tarinaa. Päästä jatkamaan sitä omalla elämäntarinallaan ja yrittää pitää huolta sen nurkista seuraavaa sukupolvea varten. ■

Puutarhakatu 7:n asunnon pohjaleikkaus
Asunnon pohjaratkaisu on puu-Raksilalle tunnusomainen: keski­kerroksessa ovat sisääntulo, olohuone ja keittiö (havainnekuvassa keskellä). Kuvassa vasemmalla ylhäällä on kellari, jossa ovat pesutilat ja takkahuone. Makuuhuoneet ovat yläkerrassa, tässä kuvassa oikealla.

Kirjat: Taivaspuheluita Rintalan Paavon talosta

Anni-Sofia Kauppila. Kuva: Raisa Koskela.

Teksti: Jari-Pekka Aarrekivi. Kuva: Raisa Koskela.

Kirjailija Anni-Sofia Kauppila seisoo kotitalonsa Karjakatu 24:n edessä hymy huulillaan. Siihen onkin aihetta, sillä kesällä julkaistu esikoisteos Taivaspuheluita on saanut hyvän vastaanoton. Elämän eri kiemuroista kertova teksti valmistui Kauppilan omakohtaisten kokemusten pohjalta.

– Opiskelin kirjallisuutta Oulun yliopistossa ja mielenkiinto toteuttaa kirjoittamista lähti opintojen kautta. Kaikkinensa työstöprosessi kesti noin puoli vuotta. Teksti jäi aikaisemmin pöytälaatikkoon, kun tein muita töitä välissä. Viime tammikuussa lähetin luonnoksen kustantamoille, joista Aviadorista Vesa Tompuri otti yhteyttä ja he olivat kiinnostuneita sen julkaisemaan, Kauppila kertoo.

Anni-Sofia Kauppila. Kuva: Raisa Koskela.
”Tarkastelen elämää kaikkinensa huumorin läpi. Melkein kaikelle voi nauraa, ei kuitenkaan ilkeästi, vaan myötäelävästi. Saa siinä annos sarkasmiakin olla mukana”, Anni-Sofia Kauppila toteaa. Kuva: Raisa Koskela.

Soljuvasti fiktiivisen Elena Mäkelän eri elämänvaiheista kertova kirja on huumorilla ryyditetty tarina, joka sisältää monenlaisia traagisia ja lennokkaita käänteitä. Tekstin päähenkilö Elena seikkailee romaanissa aina Ka­narian saarilta Norjan Stavangeriin sekä istuu oululaisille tutussa merimieshenkisessä ravintola Sarkassa.

– Kirja on sekametelisoppa, jossa fakta ja fiktio ovat käyneet lihamyllyn läpi. Siinä on tavallaan tietyt raamit, jotka on otettu omasta elämästä ja oman elämän ihmisistä. Kirjoitusprosessia oli helppo edetä, kun muisteli menneitä vuosia, Kauppila sanoo.

Yksityiskohtaisia ja tarkkoja kuvauksia lukuisista kirjan eri henkilöistä kertova tarina saa lukijansa uppoutumaan heidän elämäänsä. Kirjan teksti antaa lämpimän tunnelman etenkin päähenkilön eläväisistä vaiheista. Itse teoksen nimi Taivaspuheluita juontaa juurensa kirjassa esiintyvän Pentti-nimisen henkilön tavasta soittaa puheluita yläkertaan.

– Jokainen voi kirjaa lukiessa sitten miettiä, mitä ne taivaspuhelut tarkoittavat. Ne ovat yhdenlaista yhteyden etsimistä, jota ihmiset yrittävät sekä keskenään että universumin kanssa. Kokonaisuudessaan kirja on kertomus siitä, että vaikka elämä on välillä vaikeaa ja kiemuraista, kaikesta lopulta selviää tavalla tai toisella. Pyrin luomaan kuvaa, että tietynlainen toivo ja elämänvaloisuus sieltä kuitenkin paistaa. Kaikki ei mene aina kuten Strömsössä – ja se riittää, Kauppila näkee.

Taivaspuheluita-teoksen kansi.
Taivaspuheluita-teoksen kansi.

Romaanin merkittävä yksityiskohta löytyy siitä, että se valmistui samaisessa talossa, jossa kirjailija Paavo Rintala asui kouluvuosinaan. Kuten myöskin Raksilassa vaikuttava kirjailija-runoilija ja musiikkiterapeutti Jukka Tervo teoksessaan Ketä rakastamme kun rakastamme Elvistä hienosti kuvaa: Rintalalle Raksila oli nuoruuden yhteiskunnallinen korkeakoulu, jonka elämästä hän mittasi koko maailmankuvaansa. Taivaspuheluita-kirjasta voikin aistia samansuuntaista omakohtaisen kokemuksen sekä ihmiskohtaloiden tuomaa henkeä kuin Pojat-teoksessa.

– Muuttoni Raksilaan ja kyseiseen taloon tapahtuivat sattumalta, kun löysin sopivan vuokra-asunnon. Kun kirjoitin ja viimeistelin kirjaa mainitsin kustantajalle, että asun muuten Rintalan talossa. Samaan aikaan televisioyhteys sattui pätkimään. Naureskelimme, että Rintala varmasti näin painosti minua töihin, Kauppila hauskasti kuvailee.

Keminmaasta kotoisin oleva kirjailija on vaikuttunut inspiroivasta Raksilan alueesta. Karjakadun talossa asuu nykyään kodeissaan neljä naista ja toiminta pihapiirissä on yhteisöllistä: lumityötkin tehdään talvisin vuoroviikoin. Lisäksi talon päässä on kalastustarvikkeita myyvän verkkokaupan toimipiste.

– Talossa ja koko Raksilassa on omanlainen “taitelijafibansa”. Muutettuani viehätyin heti puutalo­idyllistä ja rauhallisesta miljööstä. Alun perin muutin talossa toiseen asuntoon ja kun nykyistä yksiötäni remontoitiin, pääsin vaikuttamaan huoneiston materiaaleihin. Asunnossa on omannäköistä ja ajan henkeen sopivaa tuunausta, Kauppila kuvaa tyylikästä uusittua sisustustaan.

Rintalan talossa on tulossa myös uutta. Kauppilalla on työn alla uusi romaani, joka jatkaa samaa tyylisuuntaa.

– Toteutus on enemmänkin tällä kertaa kaikkitietävän kertojan eikä yhden kertojan näkökulmasta. Sen verran voin vinkata, että samalla humoristisella tyylillä jatketaan ja kerrotaan ihmiskohtaloista. Tavoitteenani on, että voisin lähettää sen kustantamoihin ensi vuoden alkupuolella.

Uutta Raksilassa valmistunutta kirjaa odotellessa esikoisromaania Taivaspuheluita voi hankkia esimerkiksi Suomalaisen kirjakaupan valikoimista, äänikirjana Nextorystä sekä suoraan kustantaja Aviadorin verkkokaupasta.■

Yrittäjänä Raksilassa: Hulikakku maistuu jälleen Raksilassa

Kreemassa työskentelee Kati Sihvosen ja hänen siskonsa lisäksi kaksi täysipäiväistä leipuria.

Teksti ja kuvat: Jari-Pekka Aarrekivi.

Tuoreen leivän tuoksu leijailee leipomo-konditoria Kreeman tiloissa. Ennen sotia Puistikkokadun ja Syrjäkadun kulmassa olleessa Oulun Osuuskaupassa myynnissä ollut ruisleipä hulikakku eli ”hålkaka” on juuri tullut uunista. Perinneleipä palasi myyntiin Kreeman valikoimiin viime keväänä. Puutarhakatu 14:ssä asuneen leipurimestari Armas Kinnusen kehittämä leipä oli raksilalaisten suosiossa vuosikymmeniä, kunnes leipomoyhdistymisten myötä sen tuotanto päättyi.

Alun perin leipää valmistettiin Kakaravaarassa Osulan leipomossa Pakkahuoneenkadun ja Kansankadun kulmassa olevan kiinteistön sisäpihalla. Hulikakku oli ensimmäinen koneellisesti valmistettu leipä. Nykyisin paikalla on leivän nimestä muistuttava asunto-osakeyhtiö.

Kreemassa leipää valmistetaan puhtaasti käsityönä perinteistä reseptiä kunnioittaen ja mukaillen. Pääasiassa ruisjauhoista valmistettavan leivän valmistus alkaa aina edellisenä iltana, kun leivän nykyistä juurta herätellään ja siitä valmistetaan taikina. Kreemassa hulikakkua myydään keskiviikkoisin ja perjantaisin ja sitä voi tilata ennakkoon. Idea hulikakun valmistukseen syntyi yhteistyössä myös Raksilassa toimistoaan pitävän Oulun Lippo Juniorien kanssa.

– Yhdestä taikinasta tulee neljä leipää, jotka taas voidaan jakaa kuuteen osaan. Valmistus tapahtuu aina seuraavana aamu­na siten, että taikinaa paistetaan ensin kymmenen minuuttia 250 asteessa aluksi höyrystäen, jotta leivän kuoresta tulee rapea. Sen jälkeen lämpöä lasketaan 175 asteeseen, välissä jälleen höyrystäen. Yhteensä paistoaika on 20 minuuttia, Kreeman leipuri-kondiittori Kiia Karppinen kertoo.

Kreemassa työskentelee Kati Sihvosen ja hänen siskonsa lisäksi kaksi täysipäiväistä leipuria.
Kreemassa työskentelee Kati Sihvosen ja hänen siskonsa lisäksi kaksi täysipäiväistä leipuria.

Leipomo-konditoria Kreema sai alkunsa Raksilassa Syrjäkadun ja Kainuuntien kulmassa vuonna 2016, kun Kati Sihvonen perusti yritystoiminnan vanhempiensa aiemman liikepaikan tilalle. Noin vuosi tästä mukaan omistajaksi tuli myös hänen siskonsa Mari Sihvonen, joka palasi Ouluun asuttuaan Thaimaassa.

– Siinä missä nyt on pullia, korjattiin ennen hampaita. Isä oli tilassa hammaslääkäri ja äidilläni oli fysioterapian puoli. Kun kiinteistössä sattui vesivahinko, tuli muutos vähän aikaisemmin kuin suunniteltiin. Kun vanhemmat aikoivat tehdä liikkeitä oman yritystoiminnan suhteen, ehdottivat he liiketilan pitämistä itsellä, yrittäjistä Kati Sihvonen kertaa Kreeman alkua.

Liiketila saneerattiin leipomo-konditoriatoimintaa varten ja siihen tuli myös oheen kahvilatoimintaa. Yrittäjäsiskoksilla on Kreeman lisäksi pyöritettävänään Robert’s Coffee -kahvila Oulun ydin­­keskustassa.

– Kakut tulevat sinne Kreemasta, mut­ta muuta yhteistä tarttumapintaa liikkeiden välillä ei juuri ole. Kreeman idea on, että se ei ole massatuotantoa ja nämä liiketilat Raksilassa riittävät siihen. Pääpaino on kakuissa sekä muissa, niin makeissa kuin suolaisissa leivonnaisissa, ja niistä liikevaihtomme pääasiassa koostuu, Sihvonen kommentoi.

Uusi koulu toi uusia asiakkaita

Raksilaan avattu uusi lukio on näkynyt Kreeman asiakasvirrassa positiivisella tavalla. Nuoria on käynyt päivisin aikaisempaa enemmän – osa myös opiskelemassa kahvilan puolen tiloissa.

– Tämä on tässä mukavalla paikalla ja meille on helppo tulla. Meillä on paljon asiakkaita omalta alueelta ja vakioasiakkaita myös tästä talosta. Paljon ihmiset hakevat tuotteita ja kahvia myös mukaan, leipuri-kondiittori Karppinen sanoo.

Leipomo-konditoria Kreema on hyvällä paikalla ja sinne on helppo tulla.
Leipomo-konditoria Kreema on hyvällä paikalla ja sinne on helppo tulla.

Kreeman tilauslistat kakuista ja muista tuotteista täyttyvät yleensä nopeasti pitkälle ennakkoon. Yritys valmistaa kakut ja muut konditoriatuotteet asiakkaan toiveiden mukaisesti. Raksilan kulmilla olevasta liiketilasta on näppärä noutaa tuotteita mukaan.

– Tilauksia teemme pitkin viikkoa, mutta ne painottuvat viikonlopuille. Normaaliviikonloppu täyttyy aika nopeasti, eli ajoissa kannattaa olla liikkeellä. Totta kai tekisi mieli ottaa aina kaikki tilaukset vastaan, itsekin Raksilan kasvatti Sihvonen naurahtaa.

Hulikakun juureen tehty taikina valmistetaan edellisenä iltana.
Hulikakun juureen tehty taikina valmistetaan edellisenä iltana.

Korona-aika koetteli lomautuksin kahvilatoimintaa, mutta tilauksia se ei keskeyttänyt – lähinnä päinvastoin. Koronajaksolla Kreemassa kahdestaan töissä olleet siskokset alkoivat miettiä myös tulevaisuutta.

– Koronarajoitusten aikana ajattelimme, että ehdimme tehdä tuotekehittelyä, mutta emme ehtineet tehdä mitään muuta kuin tilauskakkuja koko se aika! Ihanaa, että ihmiset juhlistivat kotona – pieniä kakkuja meni paljon, Sihvonen kertoo.

Hulikakku leivotaan käsityönä. Taikina tehdään edellisenä päivänä ja seuraavana aamuna leivotaan leivät.
Hulikakku leivotaan käsityönä. Taikina tehdään edellisenä päivänä ja seuraavana aamuna leivotaan leivät.

Toiminnan suosion takana ovat varmasti toimivan asiakaspalvelun lisäksi yksilöidyt tuotteet toiveiden mukaisesti aina pikkuleivistä voileipäkakkuihin. Kreema työllistää täysipäiväisesti kolme työntekijää.

– Kaksi täysipäiväistä leipuria ja me siskoni Marin kanssa vuorottelemme. Se hyvä puoli tässä on, että koska olemme sen verran pieni, pystymme reagoimaan trendijuttuihin ja mukautumaan asiakkaiden toiveisiin. Käytännössä jokainen kakku on juuri asiakkaalle suunniteltu, Sihvonen kuvaa.

Raksilassa Puutarhakadulla lapsuutensa asunut Kati muistaa Karjakadulla sijainneen Oulun Leivän leipomon.

– Bebe-leivoksia sieltä lapsena haettiin, Sihvonen hymyilee.

Leipomoperinne hulikakkuineen jatkuu Raksilassa vahvana uuden sukupolven yrittäjien voimin. ■