Kategoria: Raksila-lehti 2019

Teksti: Liisa Jaakonsaari, kuva: Kaisa Pudas. 

Jos vertaa tämän päivän Raksilaa lapsuuteni ja nuoruuteni Raksilaan, niin ulkoisesti alue on sama. Onneksi. Onneksi täällä on tänään myös samaa yhteisöllisyyttä ja elämää kuin ennen – kiitos Raksilan asukasyhdistyksen ja Raksilan perinneyhdistyksen.

Lapsuuteni Raksila oli kuin pieni kylä. Puutarhakadulla oli parturi, Karjaka­dulla leipomo, Syrjäkadulla Osuuskauppa, missä sai maankuuluja hulikakkuja. Ratakadulla oli Arinan myymälä ja Koti­varan makkaratehdas. Oma kirja­kauppakin oli.

Ennen kaikkea oli lapsia. Ratakatu 12:ssa oli kymmeniä lapsia yhdessä ainoassa talossa. Lapsia ei tarvinnut viedä harrastuksiin, vaan nelimaalijoukkue, näytelmäkerho ja hiihtokilpailulut syntyivät kuin itsestään.

Lapsiperheiden määrä on viime vuo­sina kasvanut Raksilassa. Ei ihme, sillä koulujen ja harrastusten läheisyys luo hy­vän kasvualustan. Niin aikuisilla kuin lapsilla ja nuorilla on Oulun parhaat mahdollisuudet harrastaa liikuntaa ja kulttuuria, kun palvelut ovat käden ulottuvilla.

Kun muutimme Sepon kanssa Puutarhakadulle 80-luvun lopussa, minusta tuli paluumuuttaja. Ihmettelimme yhdessä talon ympärillä olevan aidan päällä olevia piikkilankoja. Minulle kerrottiin, että ne oli tarkoitettu estämään ”poikalaumojen” juoksemista pihoilta toisille. Ensimmäinen tehtävämme oli repiä piikkilangat pois.

Oli tosi mukavaa muuttaa uudelleen Raksilaan. Samat puut, pihat ja osin ihmisetkin toivottivat uusraksilalaiset tervetulleeksi. Henkilökohtaisesti iloitsen suuresti, että voin kävellen mennä konserttiin, uimaan tai rautatieasemalle ja kauppatorille.

On upeaa, että Raksilan asukasyhdistykseen aloitteesta käynnistetään kaavahanke, jonka tarkoituksena on säilyttää tämä hieno ja ainutlaatuinen asuinalue nykyisellään. Kaavan on määrä valmistua vuonna 2021. Suojelun idea ei ole ollu tarpeeksi vahva vuoden 1965 kaavassa. Onneksi tornitalojen rakentaminen pysähtyi Syrjäkadulle.

Valppaina tässäkin hankkeessa on oltava, jottei Tehtaankadun kerrostalorakentamista toteuteta liian rajuna. Liika massiivisuus voisi pahimmillaan pilata koko Raksilan ilmettä ja henkeä.

Teksti: Kaarina Pietilä, Revonlahti. 

Vanhin veljeni oli käynyt tutustumassa Puistikko­katu 7:n pihapiiriin kesällä 2019. Tiedämme että isoisämme Anton Lehtonen on ollut urakoitsijana yhdessä rakennusmestari Virtasen kanssa ja he ovat rakennuttaneet Puistikkokadulle talon. Ihan varmuudella emme tiedä, onko kyseessä juuri tämä talo numero seitsemän.

Kuva: Kaarina Pietilän kotialbumi. Anton Lehtonen Raksilaan rakennuttamansa puutalon harjannostajaisissa vuonna 1946. Antonin urakointikaverina oli rakennus­mestari Virtanen.

Isoisäni Anton Lehtonen oli rakennus­urakoitsija, joka oli muuttanut perheineen Helsingin Tuusulasta Vihantiin vuonna 1925 ja sieltä myöhemmin Paavolan kuntaan (nykyinen Siikajoen kunta).

Osa Raksilaan rakennetun kaksikerroksisen, aumakattoisen puutalon tukeista kaadettiin Paavolasta, Lehtosten metsästä. Isäni Urpo Lehtonen sahasi tukit omalla sahallaan, josta ne vietiin Vihannin rautatieasemalle junalla Ouluun kuljetettaviksi.

Kyseiseen puutaloon kuului pihara­kennus huoneineen, joka valmiiksi rakennettuna olisi kuulunut Anton Leh­toselle. Osakkeenomistajat eivät kuitenkaan hyväksyneet sitä, ja he sanoivat maksaneensa myös piharakennuksen, joten isoisäni ja osakkeenomistajat riitaantuivat keskenään asiasta.

Isoisälläni ei ollut ollut tarkkaa kirjanpitoa eikä dokumentointia rakentamisen ajalta. Joten se siitä asiasta ja piharakennuksen omistamisesta. Aina kun ajamme Puu-Raksilan ohitse niin muistelemme isoisäämme. Kotonamme on ollut kaksi vanhaa valokuvaa, joissa näkyy tämä aumakattoinen Raksilan puutalo. Valitettavasti emme löytäneet kuvista toista, jossa puutalo näkyy paremmin.

Vuonna 1946 Urpo Lehtosen inke­ri­läi­nen vaimo Tyyne, siis äitini, odotti esikoistaan ja vietti synnytyksen lähestyes­sä Puistikkokadun piharakennuksessa useita päiviä ennen kuin kävi synnyttämässä Juhannusaattona Tuiran synnytyssairaalassa potran pojan. Hän vietti Raksilassa myös muutaman päivän sairaalasta tullessaan ennen kuin matkusti junalla isäni kanssa Paavolaan.

Äitini Tyyne oli tullut Ouluun loppuvuodesta 1943 yhdessä inkeriläisten siirtolaisten kanssa Hangon kokoamisleiriltä. Heidän karanteenipaikkansa oli Oulun Lyseo. Äitini perhe sai evakkopaikan Paavolasta Lehtosen perheen kotoa, ja rakkaus roihahti Tyynen ja Urpon välillä.

* * *

Kaarina Pietilä oli lukenut sanomalehti Kalevasta, että Raksilan perinneyhdistyksen puheenjohtaja Mirja Tuliniemi os. Honka kyseli Raksilan asukkaiden vanhoja tarinoita. Sekä Raksilan asukasyhdistys että Raksilan perinneyhdistys keräävät ja jakavat tarinoita Raksilasta. Perinneyhdisyksen toimintaan voit tutusta www.raksilanperinneyhdistys.com

Teksti: Ritva Ilonen, raksilalainen vuodesta 1985.
Kuva: Puutarhakadun lasten ”Kivinäyttely” Raksilassa keväällä 1986.
Ritva Ilosen kotialbumi. 

Talon peruskorjaus oli aloitettu kesällä 1985, ja syksyllä muutettiin asumaan. Seuraavan talven aikana taloa kunnosteltiin asumisen ja työn ohessa ja seuraavana keväällä oltiin siinä pisteessä, että piti tilata sorakuorma talon päätyyn, missä oli tarkoitus säilyttää talon kaksi autoa.

Talonväki oli poissa päivällä, jolloin kuorma oli tullut. Hämmästys oli suuri kun nähtiin millaista ”soraa” oli tullut. Suurin osa lastista kun oli pikkusen tilattua isompaa… No, oikean kokoista oli riittävästi ja isommat kivet siirrettiin syrjään. Isoimmat kivenmurikat on sittemmin käytetty erinäisiin tarkoituksiin.

Mieleenpainuvin on ollut kuitenkin talon ja naapurin lasten pystyttämä ”Kivinäyttely” kadun varteen parina päivänä. Siinä tarjottiin ohikulkeville hyvä mahdollisuus tutustua erilaisiin kiviin pientä maksua vastaan. Aikuiset 50 penniä ja lapset 20 penniä. Eräs mies maksoi myös koirastaan 20 penniä. Kyllä kait siinä vitosen verran tienattiin ja rahat saatettiin sitten ”kierrättää” Impolaan.

Teksti: Esteri Kopperoinen Ratakadulta. 

Neljäkymmentäluvulla oli Raksilan ympäristö vielä maanviljelyskäytössä. Teuvo Pakkalan koulun paikalla oli Kaarelan talo. Talossa asuivat äiti Hanna ja aikuinen poika Olli. Hannalla oli sisaruksia: Einojuhani Rautavaaran äiti ja Helsingin yliopiston ensimmäisiä naisprofessoreja, Hilja Träskelin. Talossa viljeltiin ainakin perunoita.

Olin 7-vuotias, kun äiti käski mennä ostamaan perunoita Kaarelasta. Pirtissä istui Hanna-äiti ja sanoi, että kyllä Olli antaa. Menin ulos ja näin, että Olli nukkuu kaivon vieressä maassa eikä herää. Menin takaisin sisälle. Ollin äiti sanoi: Pane Ollin korvaan vettä, niin kyllä se herää. Kaivon vieressä oli iso puusaavi ja siinä iso metallikauha. Tein, kuten äiti käski, mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Olli heräsi kuin kesken unen herätetty karhu, nousi pystyyn ja ärisi. Säikähdin ja lähdin juoksemaan ja Olli perässä. Hyppelin ojien yli ja rentukat kukkivat. Ollin äiti seisoi portailla ja nauroi leveällä naamalla. Kun pääsin talon taakse, jäi Olli äitinsä luo. Perunat jäivät saamatta, mutta kokemus oli niin voimakas, ettei häivy mielestä, vaan joskus vielä uniinkin palaa.

Teksti: Ritva Ilonen. 

Veljekset perheineen olivat ostaneet talon Puu-Raksilasta 80-luvun puolivälissä. Vaikka talossa oli aiemmin asunut 11-­lapsinen perhe, tarvitsi se silti täyden peruskorjauksen.

Oli kaunis kesäyö ja veljekset kaivoivat maapohjaista kellaria syvemmäksi koska uusi viemäriputki piti saada asennettua. Väsymys alkoi jo painaa; toinen kaivoi ja heitti isoja multakokkareita ja kiviä kottikärryyn, jonka toinen sitten kärräsi ulos.

Kärrylasti oli jälleen täysi kun huomattiin, että erään ”multapaakun” sisältä pilkisti siivekkeet… Palopommi!

Kaivaminen loppui siihen.

Äkkiä soittamaan lähimmästä naapurista (kännykät keksittiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin) kasarmille päivystäjälle, että tulevat hakemaan sen pois. Juu tullaan. Odotusta. Uusi soitto. Joo tullaan. Nyt oli jo yö myöhä, ketään ei kuulunut ja veljekset lähtivät koteihinsa.

Seuraavana aamuna soitettiin sitten poliisille löydöstä. Sieltäpä tulikin heti SUPOn pojat Ladalla; heinän korrella kokeiltiin – juu, latingissa on… Sinne se ”palopommi” heitettiin Ladan takakonttiin ja lähdettiin viemään sitä jonnekin…

Myöhemmin tavattiin talon entinen omistaja, jolle kerrottiin tapauksesta. Kauhistus oli hirveä, kun hän kuvitteli mitä kaikkea olisi voinut tapahtua, kun lapset olivat sateisina päivinä leikkineet kellarissa.

Myöhemmin selvisi, että Talvisodan aikana oli katolle pudonnut ”suutari” tehden kunnon lommon peltikattoon. Ilmeisesti se oli sitten siirretty kellariin hiekan alle, kuten sen aikaisissa ohjeissa neuvottiin.

Onni onnettomuudessa, myöhemmin kellarin lisäkaivun yhteydessä löytyi vielä muutama käsikranaatti puhumattakaan kaikesta muusta tavarasta, joista olisi saanut vaikka kotiseutumuseon
aikaiseksi!

Puistikkokatu 11 toteutti 2017 laajan julkisivuremontin, jonka vaiheita kirjeenvaihtajamme raportoi. 

Teksti ja kuvat: Sari Korva, Tanja Torvikoski. 

Toukokuussa 2017 Puistikkokatu 11:n piha-alueella aloitettiin saneeraus, jossa uusittiin piha-alueen rakennekerrokset, asennettiin sadevesikaivoja pintavesille ja syöksytorvien kohdalle sekä asennettiin uudet, maahan upotettavat jäteastiat.

Heinäkuun alussa 2017 aloitettiin julkisivuremontti, jossa uusittiin myös seinäonteloiden ja välikaton lämpöeristys sekä koolattiin ja vaihdettiin vintin lattia. Niin ikään uudet tikkaat, rännit, katokset, ovirallit, ilmanvaihtoventtiilit ja valaistus kuuluivat julkisivuremonttiin.

Kirjeenvaihtajamme Sari Korva ja hänen salainen agenttinsa Touho-kissa välittivät meille raportteja ulko­maail­malta eristetyn tapahtuma-alueen sisäpuolelta:

Sari Korva, 20.7.2017: Olemme olleet piiritettyinä jo neljättä päivää. Piirittäjät kolistelevat ulkopuolella luoden keskuuteemme pelkoa. Miten meidän käy ja kauanko tätä jatkuu? Tiedusteluagenttimme, joka on onneksi aika pienikokoinen, on pukeutunut karvaiseen, mustaan valeasuun ja pääsee juuri ja juuri livahtamaan piirittäjien ohitse tiedusteluretkelle, mutta yleensä hänellä ei ole palatessaan juurikaan mitään kerrottavaa. Luulen, että hän on niin järkyttynyt tilanteesta, ettei kykene puhumaan. Ruokaa riittää ehkä vielä pariksi päiväksi. Vettä onneksi löytyy reilummin. Erinomaisesta koulutuksestamme huolimatta pelkään psyykemme puolesta. Mutta nyt on vain yritettävä keskittyä odottamiseen, kun muutakaan emme voi. Pakeneminen ei tällä hetkellä ole vaihtoehto.

4.9.2017: Piiritys on jatkunut nyt jo monta viikkoa. Tänään pilkahti kuitenkin valoa ikkunasta, kun vaneri poistettiin. Muovihuppu estää kuitenkin auringonpaisteen. Epäilen, että taloa yritetään taikoa näkymättömäksi, koska karvaiseen valepukuun pukeutunut tiedustelijani kertoi talon ympärillä vaanivien piirittäjien selässä lukevan Copperfield. Nälkä ja jano vain yltyvät, vaikka saimme tänään hieman ruoka-apua naapurista. Jäämme taas odottamaan piirittäjien seuraavaa siirtoa.

19.10.2017: Alakerran puolustus on pettänyt jo aikoja sitten. Osa miehistämme on paennut, mutta onneksi olemme saaneet vahvistuksia tilalle. Näin ollen muonavarastotkin saivat täydennystä. Aika on menettänyt merkityksensä. En tiedä montako päivää, viikkoa tai kuukautta tätä on jo jatkunut. Tiedustelijallani alkaa olla hermot kireällä. Hän vaatii päästä tiedusteluretkelle ennen kuin piirittäjät aloittavat jokapäiväiset sisäänpääsy-yrityksensä. Tämä aiheuttaa minulle univajetta. Ikkunasta ei juurikaan kajasta enää valoa. Talvi on tulossa.

11.11.2017: Piiritys on päättymässä. Tiedusteluagenttini kertoi, että miehet purkavat kalustoaan talomme ympäriltä. Vai onko se pelkkää harhautusta, jotta tuudittautuisimme petolliseen turvallisuudentunteeseen? Toiveikkaina tarkkailemme tilannetta. Jos vapaus koittaa, tämä saattaa olla viimeinen raporttimme täältä piirityksen keskeltä. Kaikki ovat selvinneet vaurioitta. Aurinko paistaisi ikkunasta sisään, ellei olisi pilvistä.

Talo oli huputettuna yhtäjaksoisesti viisi kuukautta. Kylmä ja sateinen syksy loi haasteelliset olosuhteet niin piha- kuin julkisivusaneeraukselle, ja molemmat työt oli keskeytettävä talven ajaksi. Toukokuussa 2018 alkoi taas tapahtua. Silloin viimeisteltiin piha-alueiden nurmetukset, pihan pintakerrokset, asennettiin uusi pyykkiteline sekä uudet, tilaustyönä teetetyt, metalliset retro-aidat. Samoihin aikoi­hin talo sai myös lopullisen pin­tansa ruiskurappausmenetelmällä, joka todella palkitsi odotuksen. Melkoinen muodon­muutos, vai mitä!

Elämä huputetun talon sisällä oli pimeää, pölyistä ja meluista, mutta tsemppasimme toinen toisiamme. Pitkään kestänyt remontointi herätti uteliaisuutta myös ohikulkijoissa, ja saimme tuntea, kuinka kotimme on osa suurempaa kokonaisuutta – osa yhteistä Puu-Raksilaa. Nyt tuo työmaa tuntuu jo kaukaiselta, ja kulta alkaa kimmeltää niidenkin multakasojen päällä, jotka enää hämärästi muistan.

TALOFAKTA:

Tapahtuma-alue: Puistikkokatu 11
Kaupparekisterimerkintä: 1941
Valmistumisvuosi: 1946
Talon ikä: 72 vuotta
Talotyyppi: Ulkorapattu pienpuukerrostalo
Yhtiömuoto: Asunto-osakeyhtiö
Toimenpiteet: Piha-alueen saneeraus ja julkisivuremontti 2017–2018