Teksti: Hilja / Ulla Vahtera. Kuva: Lasse Vahtera.
On kulunut yli 20 vuotta siitä, kun kaupungin lanseeraama, asukkaiden aktiivisuuteen kannustava paikallisagenda osaltaan toteutui kaupunginosassa mitä esimerkillisimmin, ikinä. Aikaa muistaa isolla ilolla – se sai aikanaan näkyvyyttä tiedotusvälineitä myöten.
Oltiin saatu aikaan leikkipuisto. Oltiin itse, oman kaupunginosan omalla ammattitaidolla talkoovoimin laadittu raa’at periaatesuunnitelmat pieneksi leikkialueeksi kaupunginosan pienimmille. Sijaintina oli kaukolämpöputken takia sula lämpäre. Paitsi että kaikki tärkeilemättömään suunnitteluun osallistujat sinällään olivat asiantuntijoita – äitejä, isiä, isosiskoja ja -veljiä – oli periaatteiden laadinnassa lisäarvona osallistujien oma ammattitaito mm. pedagogiikan, arkkitehtuurin ja terveydenhuollon saroilta. Jopa ajateltujen vaatimattomien istutusten soveltuvuuden ja historiallisen oikeellisuuden arvioinnissa hyödynnettiin alan tutkijaa yliopistolta – nykyään pääkaupungissakin toimivaa kasvitieteen dosenttia. Liikkeellä voi väittää olleen koko lailla kovan joukon. Annettiin paljon, mutta keskinäisessä vuorovaikutuksessa saatiin monin verroin enemmän.
Koska alue aikanaan syntyi rautatietyöläisten itselleen rakentamien pientalojen korttelistoksi, oli itsestään selvää nostaa esiin sen oma historia. Lähdettiin katsastamaan läjiä nyt jo purettujen VR:n makasiinien nurkilta – tai mikä hallintonimike maassa makaavan sälän omistajuudella tuolloin olikaan. Oltiin saatu lupa tarkistaa hylättyä tavaraa josko siitä meille jotain. Varmoina siitä, että aarteitahan ne, kytkettiin farmariauton perään suurin mahdollinen peräkärry. Takapenkki miehitettiin poikasilla ja tyttösillä, joilla kävelytaitoa hiukan.
Varastoalueet tuottivat sekä pettymystä että iloa. Oltiin ajateltu, että pikkupuistoomme olisi komeaa sijoittaa valtava resiina. Muuta ei tarvittu. Idealla oli perustelu: parin korttelin päässä suunnitellusta leikkipaikasta oli höyryveturi, jossa saattoi – hyvin harvinaista kyllä – kiipeillä. Lapsille höyryveturi oli henkinen etappi; sen verran kaukana ja jyhkeänä sinne oli lupa mennä vain aikuisten kanssa. Ajateltiin, että komealla, kaupunginosalle identiteettiä ja yhdelle lapselle – Vetulle – nimenkin antaneella höyryveturilla hyvin voisi olla lapsi, resiina, jonka koti olisi pientemme leikkipaikka. Kaupunginosassamme olisi näin merkityt, hauskasti hierarkiset paikat.
VR:n romukasoissa makaavat resiinat olivat vaan kovin pieniä. Ei se mitään – lennossa suunnitelmaa säädettiin miehissä. Päätettiin kysyä, saadaanko kaivaa esiin ja kunnostaa useampi pikkuinen resiina ja niihin lavat. Muutamia värikkäitä rautatieliikennemerkkejäkin löytyi ja myös niiden äärellä syttyivät toimeliaiden lasten silmät. Into tarttui varastomiehiin ja juuri he lupasivat auttaa kunnostamisessa. Oltiin kainoja ja kehdattiin pyytää aluksi yhden pienen resiinan, kahden lavan ja parin liikennemerkin korjaamista. Kun ne aikanaan puistoon tuotiin, olivat liikennemerkit saaneet alkuperäiset värinsä. Resiinassa lavoineen oli puhtaan punaista ja keltaista. Toinen lavoista oli jäänyt pois, mutta tilalle oli tuotu pätkät oikeita ratakiskoja. Uudenveroiseksi kunnostettu esinekavalkadi paikalla enemmän kuin ilahdutti. Ylpeydellä saatiin nostaa esiin myös eteemme tehty taidokas työ!
Pontta kehkeytyi kysyä josko puistolle saada nimi. ”Ei, se ei ole mahdollista”, selitettiin meille. ”Asia edellyttää asemakaavan muutoksen, alue kun ei edes ole mikään puisto, vaan katu”. Ikiaikaisesti puistona toimineen lämiskän viralliset ristiäishaaveet kuopattiin suosiolla.
Indienimeltään ”resiinapuisto” jatkoi leikkipaikka elämäänsä. Puiston kulmauksen kuusipuu sai talvivalot, oikeat hehkulamput. Jossakin vaiheessa narkkarit koki asuttaa penkkejä, mutta yritykseksi jäi, puisto kun harkitusti oli sijoitettu kotien ikkunoiden näkymiin. Muutama isällinen karjaisu hääti jengin kuin jengin.
Nyt, kuten mainittu, aikaa nopeasta tempauksesta, johon, kuten mainittu, kaupunki itse maanitteli, on kulunut yli 20 vuotta. Mitä on tapahtunut?
Puisto sai olla sellaisenaan rauhassa, mutta kovasti käytettynä tuon reilut 20 vuotta. Sitten kaupunki itse laati uuden suunnitelman, jossa leikkialue indiesävystään huolimatta sai jatkaa olemassaoloaan – periaatteessa. Rautatieläisyyttä resiinan osaa lukuun ottamatta esitettiin karsittavaksi. Suunnitelma saatettiin asujaimiston arvioitavaksi – se toimi edelleen aktiivisesti. Palautteena oli esitys, jossa toivottiin alkuperäisyyttä jäävän enemmän. Toteutettavassa suunnitelmassa jotain säilyi ja jotain karsittiin – resiina säilyi ja asukkaiden toivomuksesta myös liikennemerkit.
Puiston uudistustyöt tehtiin syksyllä. Resiina kunnostettiin viimeisen päälle ja tuotiin uudelleen säädetylle paikalleen. Alkutalvesta resiinassa keikkuivat takapenkillä istuneiden lasten lapset.
Yhtenä päivänä juuri ennen joulua resiinan ympärillä hääri mittamies. Seuraavana päivänä kokoontui paikalle viiden hengen delegaatio. Jouluna resiinaa ei enää ollut.
PS. Eikä kuusipuun hehkulampuissa valoa. Puu oli jätetty kaatamatta asukkaiden yleissivistettyä suunnittelijaa, että puu aina oli toimittanut koko kaupunginosan joulukuusen virkaa. Sähköpiuhat kuitenkin katkottiin ja jätettiin lojumaan sähköt antaneen asuinrakennuksen seinustalle. Vetulle nimen antanut veturi poistettiin aikoja sitten. ■
Hilja
Entinen raksilalainen, Rakennettu Ympäristö -lehden päätoimittaja, arkkitehti Ulla Vahtera toimi yli kymmenen vuoden ajan lehden pakinoitsijana nimellä Hilja. Piirustuksen pakinaan on tehnyt Ulla Vahteran puoliso Lasse Vahtera, entinen raksilalainen hänkin. Pakina on ilmestynyt Rakennettu Ympäristö -lehdessä 1/2015.