Teksti: Hannele Dufva, kuvat: Hannele Dufva ja Ritva Ilonen.
Mikko Niskasen elokuva Pojat sai valtakunnallisen ensiesityksensä Oulun Kiistolassa 2.11.1962. Syksyllä 2022 Raksilan asukasyhdistys juhli näyttävästi elokuvan 60-vuotisjuhlia ja sen takana olleita henkilöitä, romaanin kirjoittanutta Paavo Rintalaa, elokuvan ohjannutta Mikko Niskasta sekä elokuvassa uransa aloittanutta Vesa-Matti Loiria.
Paavo Rintalan Pojat
Pojat 60 -juhlasyksyn tapahtumat aloitettiin 2.9. Raksilan lukiokampuksella opetusneuvos Matti Rossin alustuksella Paavo Rintalasta, hänen Pojat-romaanistaan, sen taustasta ja sodanaikaisesta Oulusta. Alustusta oli seuraamassa lähes sata ihmistä.
Rintala syntyi Viipurissa vuonna 1930, mutta joutui sodan sytyttyä lähtemään Karjalasta evakkoon äitinsä kanssa. Isänsä hän menetti talvisodassa. Nuoruusvuodet kuluivat Oulussa, Raksilan Karjakadulla, ja tämän ajan kokemuksista kertoo myös Pojat. Oulun Lyseon käytyään hän opiskeli Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Hän ei kuitenkaan koskaan valmistunut, vaan antautui kirjailijan uralle.
Pojat oli kirjailijan neljäs romaani ja ilmestyi vuonna 1958. Rossi näytti kiintoisassa esityksessään Otavan Kaltiossa julkaiseman mainoksen – sen mukaan Pojat oli “raisunhauska ja liikuttava” kuvaus oululaisten poikien elämästä toisen maailmansodan aikaan. Teoksen päähenkilönä onkin pidetty juuri yhteisöä, “poikien porukkaa”.
Tuohon aikaan Oulun väkiluku oli noin 30 000. Kun saksalaisia sotilaita oli enimmillään jopa 4 000, heidän läsnäolonsa näkyi ja kuului Oulun katukuvassa. Suhteita solmittiin niin seurustelun kuin kaupankäynninkin merkeissä, joista molemmista myös Pojat kertoo.
Kirja on tunnetusti myös Raksila-kuvaus. Rautatieläisten perheiden asuttamassa Raksilassa asemanseutu junineen oli tärkeä – ja se näyttelee keskeistä osaa myös kirjassa ja elokuvassa. Niskanen valitsi ne myös elokuvansa kuuluisan loppukohtauksen näyttämöksi – Rintalan kirjassahan loppu on toisenlainen.
Romaani oli myyntimenestys ja siitä otettiin välittömästi toinen painos. Rossi esitteli teoksen arvosteluja, jotka olivat lähes kautta linjan kiitettäviä. Kuitenkin romaani, kuten useat muutkin Rintalan teokset, herätti myös polemiikkia ja syytöksiä epäisänmaallisuudesta.
Vielä marraskuussa 1974, kun Rintala kutsuttiin laatimaan juhlaruno Oulun Lyseon 100-vuotisjuhliin, osa juhlayleisöä odottikin varsin penseänä kirjailijan esiintymistä. Olihan Rintala kuvannut opettajia “itsetuntoisiksi pöyhkeilijöiksi”. Mutta kun Rintala aloitti runonsa entistä oppilaitostaan arvostavin sanoin, yhtäkkinen tunnelman muutos salissa oli lähes käsinkosketeltava, kertoi itse paikalla ollut Rossi.
Lopuksi Rossi kertoi vielä Paavo Rintalan työhuoneesta, joka on nähtävillä Oulun kaupunginarkistosssa. Sieltä voi löytää esimerkiksi Paavon “sotakummisohvan”. Sotakummeja olivat yksityiset henkilöt tai yhdistykset, jotka eri tavoin avustivat sotaorpoja. Seinällä riippuu Johannes Messeniuksen kuva ja katsoja voi ihailla myös Pojat-kirjan “Immun” pieksuja. Tiedoksi muuten, että työhuoneeseen voi käydä maksutta tutustumassa arkiston aukioloaikoina klo 8.30–15.30 osoitteessa Kansankatu 55 A.
Rossin esitystä seurasi vilkas keskustelu. Keskustelun jälkeen siirryttiin juomaan kakkukahvit Lippo-Juniorien tiloihin, vanhaan Impolaan. Tarjolla oli kahvila Kreeman valmistama kaunis ja herkullinen kakkutaideteos päällyksenään Pojat-elokuvan mainos.
Todellisuutta kirjan takaa: Eero Timonen tarinoi
Kahvin jälkeen ohjelmaan oli merkitty “aidon ja oikean” Raksilan pojan, Eero Timosen, kävely- ja tarinointikierros elokuvan tapahtumapaikoilla. Koska Timonen oli loukannut jalkansa, kävely ei toteutunut, mutta tarinointi Raksilan elämästä ja ihmisistä onnistui hyvin myös Puistikkokadun puiston reunalla. Yleisölle oli jaettu tuon ajan karttoja ja oman mielikuvituksen avulla saattoi hyvin seurata Eeron hauskoja kuvauksia henkilöistä, taloista ja sattumuksista.
Eero on kuutisen vuotta Rintalan poikia nuorempi, mutta kertoo myös heillä olleen “samat kujeet” kuin kirjan ja elokuvan pojilla. Tuohon aikaan Oulussa oli paljon siirtoväkeä Karjalasta ja pohjoisesta ja asunnot olivat ahtaita.
– Olimmekin siksi oikeita katupoikia, aina ulkona ja kadulla, aamusta iltaan, kertoi Eero. Tuonaikaisessa Raksilassa oli neljä hiekkakatua ja yksi mukulakivikatu, Syrjäkatu, jota mainittiin Oulun leveimmäksi kaduksi. Puita ei vielä liiemmälti ollut.
Raksilan kaduilla pelattiin pesäpalloa ja jalkapalloa, mutta myös – puukkotikkaa! Eero kutsui Paavo Lappalaisen yleisön joukosta kuvailemaan puukkotikan sääntöjä. Puukko pitää saada viskattua maahan pystyyn ja heitoilla on lista hauskoja nimiä: kämmenpuoli pystyyn, iso nyrkki, pikku nyrkki, lyönti, lippari, lämsä, niputukset, naputukset, seremoniat, hupatukset, eukko, helvetin huikka, päämoukku ja aamen!
Pelaamisen lisäksi pojat kävivät koulua, mutta eivät Eeron mukaan lukeneet kovinkaan ahkerasti läksyjä. Raksilassa koulua ei vielä ollut, joten koulumatkat suuntautuivat eri puolille Oulua, esimerkiksi keskikaupungille tai Tuiraan.
Eero itse tunsi hyvin kirjan “Urkin”. Tämä kertoo kirjassa, että ei hän tappelussa pärjää, mutta “aina on kyllä kiviä taskussa”. Oikeassa elämässä Eero ja Urkki kiertelivät vielä jokunen aika sitten yhdessä Raksilaa ja Oulua, kun olivat saaneet pyynnön kertoa elokuvan kuvauspaikoista Kansallisen audiovisuaalisen instituutin tarpeisiin. Kohtauksia oli kuvattu eri puolilla Oulua, esimerkiksi tappelu tehtiin Linnansaarella. Osa oli kuvattu muualla kuin Oulussa.
Elokuvassa näkyy toki paljon Raksilaa ja asemanseutua. Pojat seikkailevat Lyötyn makasiinien ja rautatien tuntumassa ja myyvät olutta juniin ohi matkustaville saksalaisille sotilaille. Raksilaa reunustaa elokuvassa ja oikeassa elämässä korkea lankkuaita, ja vain eteläisen ja pohjoisen alikäytävän kautta pääsee kaupungin keskustaan. Eteläisessä alikäytävässä oli sodan aikaan väestönsuoja.
Pihakohtauksia on kuvattu mm. Syrjäkadun isoissa pihoissa, joihin mahtui levittämään isoja pyykkinaruja. Elokuvassa on myös kohtaus, jossa saksalaiset käyvät hakemassa leipää leipomolta ja pojat pyrkivät tekemään kauppoja heidän kanssaan. Koska Paavo Rintalan taloa vinosti vastapäätä sijaitsi leipomo, Eero kuvailee, kuinka Paavo ehkä oli tarkkaillut vastaavia tapahtumia oikeassa elämässä.
Raksilaa, radan taustaa, oli rakennettu viime vuosisadan alkukymmeniltä alkaen. Useat Raksilan talot olivat puisia – ja Eeron mukaan rakennettu Oulunsalon Varjakan sahan ylijäämähirsistä. Tuttu paikallinen “grynderi” oli Iivari Salminen, joka oli mukana pariakymmentä taloa tekemässä, ja teki yhden myös itselleen. Lasipalatseiksi nimitettiin taloja, joiden rapatuissa seinissä oli lasinpalasia.
Osin maisema oli maaseutumaista. Raksilaa rajasivat pellot ja ihmisten viljelypalstat. Urkinkin kotona pidettiin lehmää, sikaa ja lammasta, vaikka lehmän pitäminen ei oikein sallittua ollutkaan. Toisella rajapinnalla, Laaniskan rannassa, uitiin ja sinne oli kaupunki kantanut kuormittain hiekkaa. Rakentavat Rivieraa, Eero kertoo paikallisten naureskelleen. Hän itse oli sitä mieltä, ettei sinne kannattanut mennä iilimatojen sekaan uimaan.
Elämä tuon ajan Raksilassa oli vilkasta. Eeron kertoman mukaan keskeisin rakennus ja tiedonvälityskeskus oli Syrjäkadun sauna, jossa niin miesten kuin naistenkin puolella pestiin selät, tavattiin tutut ja vaihdettiin viimeisimmät kuulumiset. Alueella oli leipomoita, suutareita, taksimiehiä – ja kymmenkunta kauppaa. Eero mainitsee “Sepähauskan”, paperikaupan. Mistä nimi? Kauppaa piti kaksi sisarusta, joista toisella oli tapana vastata kaikkeen asiakkaan kertomaan “No sepä hauska”.
Raksilasta ponnisti maailmalle myös monta kansanedustajaa. Yhden heistä, Eero Lattulan isä vuokrasi kottikärryjä viljelypalstojen pitäjille. Edustajaksi päätyi myös Arvi Turkka, jonka äidistä, Turkan muorista Eero myös kertoi. Muorilla oli tapana heitellä kauraryynejä pihan puluille, ja tämäkös kismitti naapuria, jolla oli yhteinen piharakennus. Naapuri yritti huiskia lintuja katoltaan, ja tarttui lopulta oikein aseisiin. Älykkäät pulut kuitenkin oppivat väistelemään ammuksia ja pysyttelivät tarkoin Turkan puolella kattoa. Eeron muistelemiin rouvashenkilöihin kuului myös Anttilan muori, jolla oli ainakin kymmenen kissaa, joita hän antaumuksella huuteli kotiin portailtaan: Kis-kis-kis!
Eero mainitsee myös Hamidullan perheen. Tytär oli Eeron luokkatoveri Tuiran yhteiskoulussa. Eero muistaa talosta komean huoneen piipputelineineen ja poikana kuvitteli, että se olisi moskeija. Mutta ei, hänelle kerrottiin sen olevan herrojen huoneen. (Hamidullan perheestä lisää lehden toisessa jutussa.)
Toinen herrojen huone löytyi Puutarhakadun ja Puistikkokadun kulmasta. Siellä sijaitsi usean perheen talo, jossa asui muun muassa Raksilan perinneyhdistyksen nykyinen puheenjohtaja Mirja Tuliniemi. Talon kellarissa oli miehillä oma tilansa, jota kutsuttiin “sakastiksi”, ja jonne naisilla ei ollut asiaa. Taloyhtiön asioiden käsittelyä avitti myös toisinaan pieni tujaus miestä väkevämpää. Sitä toimitti Eeron kertoman mukaan talossa asuva luotsi, joka kuljetti sotilasosaston veneitä Toppilasta Tornioon.
Kirjan ja elokuvan tapahtumat eivät aina Eeron mukaan vastanneet todellisuutta. Ei ollut olemassa Raksilan taiteellista teatteria eivätkä muut pojat kuin Paavo käyneet kouluja. Rintala käytti romaanissa kirjailijan vapauttaan, mutta välit omiin nuoruuden ystäviin tulehtuivat, olivathan nämä osin tunnistettavissa kirjan henkilöiden esikuviksi. Etenkin kirjan Jaken kanssa näin kävi. Jake on kuvattu araksi ja herkäksi nuoreksi ja häntä koskevat myös kirjan dramaattisimmat tapahtumat ja sen traaginen loppuratkaisu. Timonen itse uskoo Urkin kertoman perusteella, että Rintala siirsi omia tunteitaan ja ajatuksiaan Jaken hahmoon. Arkiset tapahtumat sinänsä tuntuvat varsin todenmukaisilta – ja Urkki onkin kertonut omana mielipiteenään, että kirja on 80-prosenttisesti totta.
Kirjasta elokuvaksi: esitykset Valveella
Poikien juhlinta jatkui elokuvateatteri Studiossa kulttuuritalo Valveella. Asukasyhdistys oli järjestänyt kaksi ilmaisnäytöstä 2.–3.9.2022 ja sekä lauantaina että sunnuntaina näytökset täyttyivät mukavasti. Yhdistyksen puheenjohtaja Heikki Pudas oli koonnut lyhyen alustuksen, jossa esiteltiin Mikko Niskasen elokuvan vastaanottoa ja aikalaiskritiikkejä.
Elokuva oli Moskovassa opiskelleen Niskasen esikoisteos ja Helsingin Sanomien Paula Talaskiven mukaan ensikertalaiselta “yllättävän kypsä” näyttö. Maakansa mainitsi myös Olavi Tuomen kaupunkinäkymien “selkeän kameratyön” ja henkilöohjausta ja näyttelijävalintoja kiiteltiin kaikissa arvioissa. Kriittisin ääni oli Kansan Uutisten Martti Savolla, joka piti elokuvaa vain pohjateoksen “heikkona kuvituksena”. Elokuvaa pidetään edelleen yhtenä Niskasen parhaista. Niskanen teki hienon uran ja ohjauksistaan hän sai kaikkiaan kuusi Jussi-patsasta.
Yhtä lailla merkittävä oli Vesa-Matti Loirin suoritus Jakena. “Tällä pojalla on runsaasti aitoa eläytymiskykyä ja näyttelemisen vaistoa”, kirjoitti Kirsti Jaantila Elokuva-Aitassa. Tämä osoittautui oikeaksi arvioksi ja Loirin myöhemmän uran tunnemme kaikki. Asukasyhdistys oli toivonut saavansa Loirin tavalla tai toisella mukaan Pojat 60 -juhlatapahtumiin. Sen sijaan tuli suru-uutinen: elokuussa taiteilija poistui keskuudestamme. Elämään – ja historiaan – jää muiden Loirin saavutusten ohella Pojat-elokuvan loppukohtaus, joka kuuluu suomalaisen elokuvahistorian vaikuttavimpiin.
Tähtiä, tähtiä: Pojat Starissa
Syksyn tapahtumat huipentuvat elokuvateatteri Starissa pidettyyn Pojat 60 -juhlanäytökseen. Elokuvan ensiesityksestä Bio Kiistolassa oli keskiviikkona 2.11. 2022 kulunut tasan 60 vuotta!
Tapahtumassa vietettiin samalla Raksilan asukasyhdistyksen pikkujoulua. Heikki Pudas toivotti yleisön tervetulleeksi ja illan aluksi Silja Kilpi ja Nea Pälli Madetojan musiikkilukiosta virittelivät yleisöä elokuvan tunnelmiin musiikin avulla. Yleisö pääsi samalla nauttimaan paikalle varattua suolaista ja makeaa pikkupurtavaa kuohuvan juoman ja Toppilan vaalean kera. Pororullat ja pikkubebet tekivätkin mainiosti kauppansa. Ennen elokuvaa Sauli Pesonen Oulun elokuvakeskuksesta kertoi elokuvasta ja sen aikanaan saamasta suuresta suosiosta: hänen arvionsa mukaan ehkä jopa joka kolmas oululainen kävi katsomassa sen.
Yleisö katsoi elokuvaa tarkkasilmäisesti. Tunnistuksia omilta kotikulmilta oli helppo tehdä ja samalla ihmetellä henkilöiden outoja reittejä: miksi Raksilasta juostiin asemalle hautausmaan kautta? Moni oli varmasti nähnyt elokuvan useasti. Mutta elokuva tuntuu monenkin katselukerran jälkeen puhuttelevalta. Raksilan pojat joutuvat kasvamaan aikuiseksi keskellä sotaa, mikä järkyttää heidän elämäänsä monella tapaa. Samalla he ovat vielä lapsia omine poikamaisine ajatuksineen ja puuhineen. SIksi elokuva onnistuu sekä naurattamaan että liikuttamaan.
Kaiken kaikkiaan Pojat 60 -juhlasyksy oli varsin kiinnostava monipuolisine tapahtumineen. Myös juhlanäytös syksyn huipentumana sai paljon kiitosta – ja nyt on vain jäätävä odottamaan mitä hauskaa ja jännittävää keksimme ensi vuodeksi.
Kiitokset: Pojat 60 -tapahtumia olivat tukemassa Oulun Päivät, Oulun Elokuvakeskus, Raksilan Lukiokampus, Lippo Juniorit, Oulun Energia Sähköverkko Oy, Värisilmä Oulu, Kansallinen audiovisuaalinen instituutti, kustannusosakeyhtiö Otava ja elokuvateatteri Star.