Talotarina: Karjakatu viiden tarina

Teksti: Hannele Dufva, kuvat: Hannele Dufva ja Hamidullien kotialbumi.

Eräs Puu-Raksilan kauniista vanhoista rakennuksista löytyy osoitteesta Karjakatu 5. Talon ensimmäinen omistaja oli kauppias Ibrahim Hamidulla, yksi Suomen ja Oulun tataareista.

Nyt syksyllä 2022 rakennus on paritalo, jonka pohjoispäätyä asuvat Päivi ja Erkki Tiittanen ja eteläistä Mari-Anne Peltola ja Esko Jyrinki. Syyskuussa 2022 kävin tutustumassa taloon ja sen mielenkiintoiseen historiaan Tiittasten puolella. Mukana oli lehtori, FT Ainur Elmgren, joka opettaa työkseen historian ja yhteiskuntaopin didaktiikkaa Oulun yliopistossa, ja on myös mukana Suomen tataarien historiaa kartoittavassa hankkeessa. Lisätietoa talon historiasta sain sähköpostitse Mari-Anne Peltolalta. 

Myöhemmin pääsin vielä haastattelemaan valtiotieteen maisteri Behiye Samaletdinia, Hamidullan perheen tytärtä, joka asuu nyt Helsingissä. Behiye kertoi lisää talon ja oman perheensä historiasta ja samalla sain maistaa herkullisia jauhelihatäytteisiä peremec-piirakoita, tataarien perinnereseptin mukaan leivottuja. 

Behiye Samaletdin kotonaan Helsingissä.
Behiye Samaletdin kotonaan Helsingissä.

Suomen tataarit

Tutustuessamme taloon Karjakadulla Ainur Elmgren kertoi Suomen tataarien historiasta: 

Suomen tataarit ovat pieni, noin 700 hengen vähemmistö, ja heistä suurin osa polveutuu Venäjältä, Nižni-Novgorodin kuvernementin pienestä Aktukin kylästä tulleesta väestöstä. Tataarit puhuvat turkkilaisiin kieliin kuuluvaa tataaria ja tunnustavat perinteisesti islaminuskoa. Kauppa Suomeen käynnistyi 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun vuosina, jolloin uudet hyvät rautatieyhteydet mahdollistivat säännölliset kauppamatkat. Pysyvästi tataareita perheineen jäi asumaan etenkin Venäjän vallankumouksen jälkeen. Suomen kansalaisuuden hankkiminen kesti viisi vuotta. 

Hamidullan sukua 

Hamidullan suku on ensimmäisiä Suomen tataareja. Behiye Samaletdinin isoisä Hisametdin Hamidulla aloitti kauppamatkat jo 1880-luvulla ja asettui pysyvästi Suomeen ja Ouluun. Hänen pojastaan Ibrahimista tuli menestyvä liikemies ja Karjakatu 5:n omistaja. 

Vanha Kalevan lehtiuutinen kertoo, että kauppa-apulainen Ibrahim Hamidulla hyväksyttiin Suomen kansalaiseksi vuonna 1934. Samana vuonna hän avasi osoitteessa Pakkahuoneenkatu 16 Oulun Kangas- ja Turkisliikkeen ja vuonna 1937 uuden liikkeen osoitteessa Kirkkokatu 19. 

Ibrahimin vaimo Rahime oli kotoisin Virosta, Narvasta. Naimisiin he menivät vuonna 1936. Paikallisten muisteluissa Rahime mainitaan “kauniiksi ja temperamenttiseksi”. Perheeseen syntyi neljä lasta, kolme poikaa ja tytär, Behiye. Jatkosodan aikana Ibrahim taisteli rintamalla ja perhe oli sotaa paossa Torniossa, jossa syntyi myös yksi perheen lapsista. Perheen kotikieli oli tataari, ja lapsista kasvoi monikielisiä.

Lapsuus Raksilassa oli Behiyen mukaan hauskaa aikaa: leikkipaikkoja riitti ja kavereita oli paljon. Pojat kävivät partiossa Pohjan Veikoissa ja Behiye leikki ajan muiden tyttöjen tapaan mm. paperinukeilla, usein naapurin Sirolan Ullan kanssa. Kun he erään kerran taas olivat leikkimässä Sirolan portaikossa eivätkä huomanneet ajan kulua, sai Behiye myöhäisestä kotiinpaluusta huolestuneelta äidiltään tukkapöllyä. Kavereita löytyi myös Kajaanintullin kansakoulusta, jota Behiye kävi kaksi luokkaa. 

Perheen seuraelämä oli vilkasta, mukana olivat niin liike-elämän piirit kuin tataariyhteisökin. Oulussa asui tuohon aikaan useampi tataariperhe, muun muassa Syrjäkadulla asuneet Hamidit, keskenään naimisissa olleet Behiyen äidin sisar ja isän serkku. Hamidullan perheen sukulaisiin kuului myös Ibrahimin serkku, Hasan Hamidulla, joka oli useita kieliä hallitseva, ahkerasti julkaissut yrittäjä, kirjailija ja toimittaja. Hänellä oli sittemmin Helsingin talossaan oma pieni kirjapaino – ja hän julkaisi omakustanteisesti esimerkiksi tataariyhteisön puhelinluetteloja, sotavangeille tarkoitetun Koraanin käännöksen ja oman elämäkertansa. Ja kun käyn haastattelemassa Behiye Samaletdinia, saan ilokseni lähtiäisiksi Hasanin suomeksi ja tataariksi julkaistun elämäkerran. 

Hamidullan perhettä 1940-luvulla Karjakatu 5:n portailla.
Hamidullan perhettä 1940-luvulla Karjakatu 5:n portailla.

Taloa rakennetaan: Karjakatu 5 

Raksilan rakennushistoriakartoituksen mukaan Karjakadun taloa alettiin rakentaa vuonna 1939. Rakennuslupa myönnettiin 16.5. 1939 ja suunnittelijaksi mainitaan Kalevi K. Kaarela. Tontti oli aluksi merkitty Tauno Malmin nimiin, mutta vuonna 1940 se siirtyi Ibrahim Hamidullalle. 

Samalla haettiin laajennuslupaa. Suunnittelijaksi on merkitty J. Karvonen. Pohjoispäädyn laajennus L-muotoiseksi tehtiin vuonna 1940. Samalla poistettiin pönttöuunit ja taloon asennettiin keskuslämmitys. Alunperin talosuunnitelmassa oli ulkokäymälä, mutta jo vuoden 1940 remontissa taloon rakennettiin sisä-wc:t. Talo oli myös Behiyen ensimmäinen koti, jonne hänet tuotiin synnytyslaitokselta syksyllä 1940. 

Talon pohjakerroksessa oli kellarivarastojen lisäksi sauna, jossa Behiyen mukaan käytiin perjantaisin. Toisinaan käytiin myös Raksilan yleisessä saunassa. Lämmitys hoitui aluksi koksilla: Behiye muistaa koksikuormat, joita kaadettiin luukuista pohjakerroksen kellaritiloihin.

Hamidullat asuivat pohjoispäädyn kahta kerrosta. Perheen lisäksi taloudessa asuivat isoäiti ja kotiapulainen. Yläkerrassa oli poikien huone ja isän työhuone. Työhuoneen seinillä olivat Ibrahimin itsensä suunnittelemat upeat tammiviilupanelit, jotka ovat edelleen talossa tallella. Huoneessa oli myös tamminen kirjoituspöytä, jonka Behiye on säilyttänyt itsellään. 

Talossa oli lisäksi kolme muuta asuntoa. Asukkaita olivat Aholan perhe, jonka rouva oli töissä Hamidullan liikkeessä sekä Paakkarit ja Makkarat

Taloa remontoitiin myös pian sodan päätyttyä vuonna 1945. Eteläpäätyyn rakennettiin ullakkohuoneisto ja samoihin aikoihin rakennettiin kuistiosa. Suunnittelijana oli Paavo Patokoski

Hamidullat muuttivat Karjakadun talosta 1950-luvulla “Tuomarien taloon” (Kirkkokatu 19), jossa heillä oli liike. Itsellään heillä oli käytössä kolmannessa kerroksessa sijaitseva asunto. Karjakadun taloon muuttivat asumaan isä Ibrahimin kaksi veljeä, jotka olivat molemmat yksineläjiä. Behiye kertoo setien olleen erinomaisia kokkeja. Muissa tiloissa oli vuokralaisia. Hamidullan perhe muutti pysyvästi Helsinkiin vuonna 1967. Ibrahim seurasi Oulun tapahtumia kuolemaansa saakka ja luki päivittäin tilaamansa Kalevan. Hänellä olikin tapana sanoa: ”Kerran oululainen, ikuisesti oululainen”. Kun sedät vanhenivat eivätkä enää tulleet yksin toimeen, talo päätettiin myydä ja sedät muuttivat 1990-luvulla Helsinkiin. 

Päivi ja Erkki Tiittanen tarkastelevat talon papereita Ainur Elmgrenin kanssa. Kuva Hannele Dufva.
Päivi ja Erkki Tiittanen tarkastelevat talon papereita Ainur Elmgrenin kanssa. Kuva Hannele Dufva.

1990-luvun remontit

Kun talo myytiin, sitä alettiin remontoida paritaloksi vuonna 1995. Korjaussuunnittelusta vastasi Ritva Okkonen (nyk. Ilonen). Paljon uudistettiin. Erkki Tiittanen kertoo, että vanhaa kylmää ullakkotilaa otettiin käyttöön, sähköistys uusittiin ja sauna- ja WC-tiloja uudistettiin ajanmukaiseksi. Vaikka talossa oli keskuslämmitys, järjestelmä uusittiin palvelemaan huonejärjestyksen muutoksia ja rakennettuja lisätiloja. Muutamia alkuperäisiä valurautaisia pattereita voitiin säästää muistuttamaan talotekniikan historiasta. Myös kulkureittejä, portaita ja ovia on uusittu, sekä asuntojen keittiöistä on tehty ajanmukaiset. Muuttamaan päästiin 1996, jolloin molempien perheiden lapset olivat vielä ala-asteikäisiä. Sittemmin lapset ovat aikuistuneet ja muuttaneet kukin omiin talouksiinsa.

Nykyisessä yläkerrassa Tiittaset ovat säilyttäneet kauppias Hamidullan työ- ja makuuhuoneen lähes alkuperäisasussaan. Tammiviilupanelit ovat ennallaan ja alkovissa on alkuperäinen, kiinteä sohvanurkkaus pöytineen, vain verhoilu on Päivi Tiittasen uusima. Hauska säilytetty yksityiskohta on myös yläkerran seinäsyvennyksessä majaileva paloletku, joka on nyt muistona entisistä ajoista ja joka on kuulemma toimintakunnossa. 

Pari vuotta remontin jälkeen Tiittaset muuttivat Tokioon, jossa he asuivat 4 vuotta. Tuon ajan asunto oli vuokrattuna ystäväperheelle. Takaisin Raksilaan ja taloon he tulivat vuonna 2002. Isompaa remonttia ei sen jälkeen ole tarvinnut tehdä, mutta toki monenlaista pienempää ylläpitoa ja talotekniikan parantamista.

Jyringin ja Peltolan puolella alakerran tilat yhdistettiin kahden huoneen, keittiön ja eteisen tiloiksi ja rakennettiin uusi erkkerikuisti. Vanhat patterit säilytettiin. Yläkertaan rakennettiin kylpyhuone, aula ja kolme makuuhuonetta. Kellariremontti oli vaativin, sillä sauna- ja kellaritiloja varten lattiaa jouduttiin syventämään, kun oli ensin purettu silloinen sementtilattia. Työ tehtiin talkoina ja omana urakkatyönä. Mutta myös heidän puolellaan on Hamidullan perheen muistona pari 1940-luvun huonekalua: kaappi ja tuoli. 

Lähes alkuperäisenä säilynyt Ibrahim Hamidullan työhuoneen nurkkaus talon yläkerrassa. Kuva Hannele Dufva.
Lähes alkuperäisenä säilynyt Ibrahim Hamidullan työhuoneen nurkkaus talon yläkerrassa. Kuva Hannele Dufva.

Puu-Raksilan pihat 

Pihalla kasvaa unkarinsyreenejä, jotka ovat peräisin Hamidullan perheen ajoilta ja Behiyen kertoman mukaan siellä oli heidän aikanaan myös paljon marjapensaita ja ruusuja. Nyt Päivi Tiittanen kertoo puutarhan jääneen vähälle huomiolle, mutta suunnitelmia on ja hän on jo nyt ilmoittautunut ensi kevään puutarhakurssille. Pihassa on myös vesiallas, jossa on ilmeisesti ollut pieni suihkulähde. Nyt se on täytetty kivillä, mutta Päivin haaveissa on ollut myös sen otto uudelleen käyttöön. 

Vanhat talot, niiden asiantunteva korjausrakentaminen ja puutarhamainen ympäristö ovat olennainen osa Raksilan viehätystä. Kuten Mari-Anne Peltola toteaa, Raksila tuntuu omalta kylältä kaupungin keskellä. Karjakatu 5 mielenkiintoisine historioineen on kaikesta tästä oivallinen esimerkki.

Karjakatu 5 1940-luvulla.
Karjakatu 5 1940-luvulla.

Talon perustiedot

Tontti nro: 252

Osoite: Karjakatu 5

Rakennusvuosi: 1939

Suunnittelijat: Kalevi K. Kaarela, laajennus vuonna 1940 J. Karvonen

Alunperin 4 asuntoa, nykyään paritalo.

Yläkerrassa säilytetty Hamidulla-tataariperheen alkuperäistä sisustusta.

RAKSILA