Tarinoita Raksilasta: Raksilan poikien kepposia aja muita poikien juttuja

Muistelija: Eero Timonen. Tallentaja: Heikki Pudas. Koostaja: Kaisa Pudas.

Olemme varmasti kaikki kokeneet hetkiä, jolloin vanhat valokuvat, kertomukset, rakennukset tai esineet nostavat mieleen muistoja, joskus ihan tulvimalla. Eero valmistautui haastatteluun käymällä läpi Raksilan asemakaavakuvaa vuodelta 1940. Eero palaa muistoissansa lapsuuteen ja haluaa tähdentää, että hänen muistonsa elämästä ja tapahtumista koostuvat pienen pojan mielikuvista. 

Oulun asemakartta vuodelta 1940 näyttää, millainen Raksila oli Pojat-­elokuvan tapahtuma-aikaan. Kartta palautti Raksilan pojan Eero Timosen mieleen muistoja lapsuudesta. Oikealla nykyisten markettien paikalla sijaitsee tulevan tavaran makasiini. Kartan lähde: www.ouka.fi/oulu/kadut-kartat-ja-liikenne/oulun-historialliset-kartat
Oulun asemakartta vuodelta 1940 näyttää, millainen Raksila oli Pojat-­elokuvan tapahtuma-aikaan. Kartta palautti Raksilan pojan Eero Timosen mieleen muistoja lapsuudesta. Oikealla nykyisten markettien paikalla sijaitsee tulevan tavaran makasiini. Kartan lähde: www.ouka.fi/oulu/kadut-kartat-ja-liikenne/oulun-historialliset-kartat

”Tämä on hyvä kartta palauttaa mielikuvat, mitä ja missä mitäkin oli. Se keskittyy hyvin paljon siihen olemiseen, nuoruuteen ja lapsuuden olemiseen Raksilassa… Poikien elämä oli sen ajan poikien elämää.”

Eero Timonen asui varhaislapsuutensa Syrjäkatu 1:ssä ja sodan jälkeisenä aikana Puutarhakatu 5:ssä. Mielikuvat sijoittuvat lähinnä ulkosalle, sillä Eeron mukaan pojat olivat tuolloin päivät pihalla aamusta iltaan, kesät talvet.

Rautatiellä ja VR:llä oli alueelle äärim­mäisen tärkeä merkitys, sillä lähes joka talossa asui joku, joka oli VR:llä töissä. Eeron oma äiti oli VR:n veturinpuhdistaja – ammatti, jota ei Eeron mukaan rautatieläisten ammattilistalta edes löytynyt. Äiti kuitenkin puhdisti ja kiillotti työkseen vetureita, josta hän sai kohtuullisen toimeentulon sotavuosina. 

”Minkä vuoksi hän sitten joutui sinne menemään, johtuu siitä, että isäni Kusti Timonen, joka oli ylikonemestarina suomalaisessa kauppalaivassa, joutui amerikkalaisten sotavangiksi eli internoiduksi Englannin kanaalissa. Isä joutui ensin Kuubaan, sieltä Floridaan ja sitten New Yorkiin. Ja joutui siellä olemaan koko sodan ajan, palasi Suomeen vasta vuonna -45.”

Eero vietti itse puolitoista vuotta Ruotsissa, jonne hänet lähetettiin helmikuun 1944 pommitusten jälkeen yhdessä 500 muun sotalapsen kanssa. Tuosta ajasta ei jäänyt huonoja muistoja, eikä Eero tunne ajan myöhäisempää elämäänsäkään haitanneen. Suomen kieli ja Oulun murrekin palautuivat, vaikka takaisin tulikin Eeron sanojen mukaan ummikko­ruotsalainen.

”Äidille se oli kova paikka lähettää minut, mutta en minä muista millään tavalla että se olisi ollut huonoa. Junassa oli samasta talosta, tuosta Syrjäkatu yhdestä vielä kaksi muutakin… Me lähdimme niin kun retkelle, koska tunsimme toisemme. Tosin mennessä kyllä yhden kerran itkin, kun pantiin nukkumaan samaan sänkyyn tytön kanssa. Mutta ei se nyt ole sitten myöhäisemmässä elämässä haitannut. Tulipahan se reissukin käytyä.”

Eero Timonen kymmenvuotiaana Raksilan poikana. Kuva Eero Timosen kotialbumi.
Eero Timonen kymmenvuotiaana Raksilan poikana. Kuva Eero Timosen kotialbumi.

Karbiidin monikäyttöisyyteen tutustuminen 

Asuminen rautatien läheisyydessä muodostui tärkeäksi myös Raksilan pojille, Eerolle jopa niin tärkeäksi, että hän uskoo sen vaikuttaneen omaan ammatinvalintaansa. 

”Loi kiinnostuksen fysiikan ja kemian ihmeisiin”. 

Kemian ihmeitä pojat kokeilivat jo lapsuudessaan, ja oppi meni perille.

”Rautatieltä me saimme karbiidia ja veturitallin seinustalla oli semmonen … laatikko se nyt oli lähinnä. No, tiedät, mihin karbiidia käytettiin yleensä: junissa oli karbiidilamppu. Mekin sitten otimme sitä omiin tarpeisiin… eihän ne ollut mitkään, miten minä sanoisin, hyödylliset tarpeet. Käytettiin sitä ja senkin myötä se kehittyy sitten semmoinen kemiallinen tietämys, että kun sitä sekoitettiin veteen, niin siitä syntyy asetyleeniä. Ja sehän tietenkin paloi.” 

Raksilan pojat tekivät talvisin komeita lumilinnoja. Syrjäkadulla asuvalla johtajaopettaja Kerolalla oli linnan tekijöiksi kovin monta poikaa, ja heidän pihallaan olikin kuulemma komeampi lumilinna kuin Eeron ja tovereiden linna. Niinpä pojat päättivät sytyttää Kerolan poikien linnan tuleen. 

”Teimme semmoisen kourun, oli vesikeli silloin. Kaivoimme uran siihen lumilinnan reunaan ja siihen sitten panimme karbiidia valumaan. Ja sitten kun se joutui veteen, niin tuli asetyleeniä. Ja sytytimme sen tuleen. Ja meillä on iän kaiken ollut mielikuva, että tämä kyseinen johtajaopettaja ei voinut tietää tästä kemiasta niin paljon ja että hän ihmettelee, että miten lumilinna palaa! Emme jääneet kyllä katsomaan, mitä siellä tapahtui, mutta tuskin se paljon tuhoutui. Ei me sitä millään tavalla tuleen saatu. Joka tapauksessa karbiidi oli siis monikäyttöinen.”

Pojat käyttivät karbiidia tosin vähän häijymmässäkin kepposessa. 

”Siihen aikaan alueella asui useita ihmisiä, jotka ehkä nykyään olisivat yhteiskunnan tukien ja hoidon varassa … He tekivät puutöitä ja muita askareita ihmisille. Kun katon Syrjäkatu ykkösen kuvaa… niin tällä puolella oli iso mies tekemässä kellarikerroksessa puita. Niin me laitoimme pulloon karbiidia, siihen vettä, korkki kiinni ja sitten laskimme narun avulla pullon siitä luukusta hänen taakseen, kun hän hakkasi siellä puita. Ja pullohan tietenkin poksahti ja valkoinen töhnä levisi! Meillehän tuli kova kiire ja mies suuttui tietenkin älyttömästi. Siinähän menee aikaa, kun tulee tuolta toiselta puolelta kellarista ulos. Me painettiin menemään täältä eteläiselle alikäytävälle asti pakoon. Että kyllä siellä tämmöisiä ihan… turhan häijyjäkin tekoja tehtiin. Mutta se oli kuitenkin keksitty, että kyllä meille se karbiidi oli hyvä. Piti vaan kehittää, että mihinkä sitä käyttää”.

Kaatopaikka – taivaan lahja Raksilan pojille

Värkkäämistähän sitä piti olla, se on selvä asia, muistelee Eero. Ja siinä mielessä Pikkukankaan kaatopaikka oli pojille Eeron mukaan kuin taivaan lahja. Kaatopaikasta löytyy kasvavalle pojalle monia hyviä puolia: ensinnäkin siellä oli rottia ja niitä saattoi ampua ritsoilla tai millä tahansa ja sitten siellä oli tavaraa, jota saattoi kerätä ja myydä eteenpäin ratapihan vieressä eteläisen alikäytävän eteläpuolella olevaan romukauppaan. Kaatopaikalla sattui myös ikimuistettava pamaus. 

Eero, kuten varmasti muutkin pienet pojat, seuraili mielellään vanhempia poikia. Näin oli käynyt tälläkin kertaa, kun pojat olivat löytäneet kiväärin panoksia. Ehkä jotain sodanjälkeisiä, miettii Eero. Pojat suuntasivat kiväärin panokset pienissä laatikoissa mukanaan kulkunsa kaatopaikalle Pikkukankaalle. 

”Tässähän oli varastoja täällä rinteessä, joita he sitten purkivat… Me päätettiin, että me tehdään sitten tuolla kaatopaikalla siitä semmoinen ammus, että kun pannaan tynnyri ja tulta ja pannaan ne sinne ja ne sitten ampuu niin kuin peräkkäin. Eihän se niin käy, vaan sehän räjähtää kerralla, kun se ensimmäinen räjähtää. Niin me sitten siihen tynnyriin pantiin tulet ja sitten sinne nakattiin ne panokset. Ja puun taakse odottamaan, mitä tapahtuu. Sehän räjähti sitten, kun niitä oli aika paljon eli melko paukku sitten pamahti! Kaikki kaupungin likakaivothan tyhjennettiin kärryihin, nehän oli semmoisia hevosella vedettäviä, jossa oli semmoinen puulaatikko, jossa oli tappi siellä takana ja päällä oli se luukku. No, siihen kaatopaikalle ne sitten kipattiin. Ja kun se paukahti, niin hevoset lähtivät juokseen! Ja osa käymäläjätteistä valui sitten sinne pitkin teitä. Niin, eihän me tietenkään jääty katsomaan, eikä uskallettu jäädä siihen, vaan mehän täältä sitten painettiin kaatopaikalta Intiöön ja kaupungin kautta sitten eteläisempään alikäytävään.”

Kulttuuriantia ja harrastuksia

Raksilan pojille eivät kulttuuriharrastukset Eeron aikana olleet yleisiä. Ainoan kulttuuritarjonnan Eero muistelee olevan Lopotissa eli rautatieläisten ruokalassa. Erityisesti Eerolla on jäänyt mieleen esitys kylmä-Kallen kanssa painimisesta. Kylmä-kalle oli ihmisen kokoinen nukke.

”Minä luulen että se oli ainakin pari kertaa se esitys, jossa tämmösen henkilön parina oli kylmä-Kalle, joka oli sidottu varpaista ja käsistä. Ja hän sitten tämän kyseisen kylmä-Kallen kanssa riitautui, ja sitten ne tappelivat ja painivat. Jotenkin on jäänyt lapsen mieleen. Mahtava esitys! ”

Valtakunnallinen tapaus oli sitten keväällä 1949 Pienet sydämet -laulunäytelmä, johon Eerokin omien sanojensa mukaan oli tyrkyllä. Musiikkinäytelmän laati opettaja Paavo Sarkkama Oulun kansakoulun 75-vuotisjuhliin. Esiintyjiä, pääosin alle kymmenvuotiaita lapsia, valittiin mukaan satakunta. 

”Mutta kun minä olin joku leppäkerttu… ja minä olin kuulemma liian levoton leppäkertuksi. Niin minut vaihdettiin sitten toiseen. Sehän oli musiikkinäytelmä ja hieno olikin, Kansallisteatteria myöten. Jos en ihan väärin muista, niin minusta tuntuu, että se jonkun aikaa asui tämä Paavo Sarkkama Syrjäkatu kolmivitosessa”.

Eeron lauluääni ei hänen omien sanojensa mukaan ole mikään kummoinen, mutta sen verran tietenkin ääntä oli, että tiernapoikana piti olla. Mitään laulukoetta tiernapojille ei ollut, eikä Eeron lauluporukankaan laulutaito kuulemma kummonen tainnut olla. Ryhmien reviirit kyllä olivat jo silloin tärkeitä. Eeron porukan reviiriä oli Kolmen kuppilan kulma Isonkadun ja Heikinkadun risteyksessä.

”Tämä oli tietysti hyvä paikka, kun ei Raksilasta ollut kovin pitkä matka pohjoisen alikäytävän kautta. Ja kun kiersi nuo kolme kuppilaa aina pari kertaa läpi, niin se oli hyvä tienesti. Kun minun laulutaitoni ei ollut kaksinen, niin minä sain olla Mänkki. Saimme jonkun iltakeikankin ja pari kertaa olin sitten Knihti. Muistan, ku minä Kolmen kuppilan kulmilla keräsin sitä rahaa, niin kyllä ne vaan kaljan kyllästäminä sitä rahaakin antoivat…”

Hiukan organisoidumpia harrastuksia löytyi Raksilan pojilla muitakin ihan kulmilta. Eräänä niistä partioharrastus, joka loppui ensimmäisen partioretken jälkeen kuitenkin lyhyeen. Partioretkeä oli vetäjän johdolla suunniteltu innokkaana viikko-pari, mutta lopputulos oli pojille pettymys.

”Sitten lähetään partioretkelle ja mennään siihen lääninsairaalan mettään, jossa me oltiin laukattu päivittäin! Niin sehän meidän partioinnostus loppui siihen. Me käytiin lääninsairaalan mettässä, ajettiin pyörällä. Ja kun tivolissa oli tämä surmanajaja, niin tässä lääninsairaalan mettässä oli semmoinen pommikraateri, ja sitten ajettiin surmanajoa sitä ympäri. Mutta siihen meidän partio sitten niin kun loppu, mutta valmiitahan me oltiin lähteen vaikka mihin”.

Eero on itse urheilumiehiä ja hän muistelee urheilun olleen syöppö, joka vei mo­nen muunkin koulunkäynnistä pikkuisen numeroita – ja saattoi viivästyttää kouluun menoa yhdellä vuodella ja saattoi kuulemma urheilun vuoksi tulla niitä luokalle jäämisiäkin. Mutta kaikki pojat ovat hyvin selvinneet elämässään, kertoo Eero, eikä muista kuin vain yhden tapauksen, että kukaan olisi huonoille teille Raksilassa joutunut. Eero on sitä mieltä, että nuoren lapsen elämä Raksilassa oli äärimmäisen rikasta, eikä täällä pahaa mieltä voinut edes kartuttaa. 

”Kyllä se on aivan mahtava ja turvallinen ja hedelmällinen asuinalue… ja hienosti jäänyt tohon teitten kainaloon ja väliin”.